Sydän kintaan peukalossa

Arjen käsitöistä liikuttavimpia ovat mielestäni lapaset. Siis kintaat. Tai rasat. Tai vanttuut. Tai tumput. Varsinkin ne kirjoneuleiset. Sydämeni sykähtää, kun näen bussissa nuorilla opiskelijoilla perinteiset lapaset – ihanaa, halpatuontihanskat eivät ole vielä jyränneet villaisia kädenlämmikkeitä, joiden jokaiseen silmukkaan on keskitytty, jokaiseen silmukkaan on kiedottu rakkautta ja välittämistä.

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en kiinnostu puheena olevasta asiasta.
Kun joku ihan kintaalla, asia on juuri valmistumaisillaan tai onnistumaisillaan, sillä hilkulla.
Äitini käytti usein sanontaa ”olin syän kintaan peukalossa” - toisin sanoen häntä jännitti ja pelotti jonkin asian takia.

Itsenäni huvittaa tavattomasti ladontavirhe, joka oli lipsahtanut kuolinilmoitukseen: vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lastenlapaset. Ilmeisesti nämä lapset hukkasivat lapasiaan tuon tuostaan?

En ole viime aikoina juuri ehtinyt kirjokintaita tekemään, ja nolona on myönnettävä, että omat lapsenikin kinnasti oma äitini. Sori siitä.
Sen sijaan olen suunnitellut ja neulonut Konneveden kirkon seinäkuvioista muokatun kirkkolapasen.

Konneveden kirkkolapanen sai kuvionsa kirkon seinäkuvioista.

Uusinta tuotantoa ovat tashakor-lapaset, joissa siis lukee darin kielellä tashakor – kiitos. Ne kuvaavat kiitollisuuttani, kun olen saanut tutustua turvapaikanhakijanuoriin. Ne ovat myös pieni silmänisku lapsena lukemilleni Tuhannen ja yhden yön saduille. Yksi satu kertoi tytöstä, joka kaapattiin vieraan heimon mukaan. Hän kutoi siellä kauniin maton, joka lähetettiin hänen kotiväelleen. Reunakuvioksi neuvokas tyttö kutoi tekstin, josta saattoi lukea, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Tekstiviestin saatuaan veljet tulivat noutamaan hänet takaisin kotiin.

Kiitos - tashakor. Neulottu Novitan uudesta Naisten Pankin langasta.
Huomaa punainen aloitus - suojaa pahalta, kuten ennen uskottiin.

Vähän aikaa sitten löysin kirjastosta ihanan kuvakirjan, joka esittelee vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Reet Piri on koonnut Suuren kinnaskirjan Viron kansallismuseon kokoelmista. Valinnanvaraa on ollut, sillä kokoelmissa on peräti 5000 kinnasparia.
Kintaiden historia Virossa ulottuu pronssikaudelle asti. Ensin tehtiin neulakintaita, sitten muotiin tulivat viidellä puikolla neulotut kintaat. Kirjontakuvioiden uskottiin suojelevan pahalta.
- Kolmiokuvio suojasi naistentaudeilta. Vatsakipua hoidettiin panemalla lapasen sisään kauraa ja painelemalla sillä vatsaa yhdeksän kertaa. Eläinten sairastaessa upotettiin vasemman käden lapanen veteen ja roiskuteltiin sillä takaa eteenpäin kolme tai yhdeksän kertaa, Reet Piri kertoo.
Uskomuksen mukaan paha ei pääse tunkeutumaan punaisen ympäröimälle alueelle. Niinpä oli viisasta neuloa punainen raita heti lapasen ranneosan aloikkeeksi.
Perinteiset virolaislapaset neulottiin ohuesta langasta pienillä, yhden tai puolentoista numeroisilla puikoilla. Tallinnan käsityöläistoreilla kansanomaisten lapasten perinne elää ja kukoistaa edelleen.

Hääkintaita piti neuloa kymmenittäin, sillä ne olivat tärkeä lahja. Kintailla oli myös merkitystä kosinnassa.

- Mies sai luvan tulla kosimaan, jos puhemiehen tuoma viinapullo juotiin tyhjäksi ja puhemies lähetettiin takaisin kintaiden kanssa, Piri kertoo.

(Siis ihan toisin päin kuin rukkasten saanti? Hämmentävä tieto. Monilla germaanisilla kansoilla on ollut tapana antaa käsineet lahjaksi tehtäessä sopimuksia, joihin kihlatkin kuuluivat. Jos käsineet palautettiin, se tarkoitti kosinnan hylkäämistä. Tapa juontaa juurensa jo keskiajalta, jolloin käsineiden antaminen merkitsi karkotusta ja niiden heittäminen ystävyyden irtisanomista, kertoo Kotus.)

Vainaja saatetiin tuonpuoleiseen lapaskäsin aina 1900-luvulle asti, mutta sen jälkeenkin arkkuun saatettiin laittaa kinnaspari mukaan. Kintaaseen neulottu punainen lanka symboloi uhrieläimen verta. Arkuntekijä, haudankaivaja ja arkuntakantaja piti myös varustaa neulotuin kintain.

Googlailin suomalaisen lapasperinteen perään ja löysinkin tiedon kirjasta, joka on ilmestynyt vuonna 1947: Eeva Haaviston Sata suomalaista kuviokudinmallia. Lienee seuraaaksi pyydystettävä kirja.

Rakas kuolemapäiväkirja

Aamun Helsingin Sanomissa puhuttiin kuolemasta. Kuinka se on varottu puheenaihe. Kuinka ihmisten olisi hyvä käydä hautajaisissa. Kuinka hautajaiset ovat nykyään niin vähäväkisiä, että joskus on nuusa jopa arkunkantajista. Ja heitä tarvitaan sentään vain kuusi.

En ole vielä suunnitellut hautajaisiani. Ehkä se olisi hyvä, ehkä lähiomaiset olisivat kiitollisia, jos olisin antanut vähän suuntaviittoja heille. En myöskään ole tehnyt kuolemaharjoituksia, joita jotkut kehottavat tekemään hyvän sään aikana - siis ajattelemaan kuolemaa, ehkä tekemään oman arkun kansalaisopiston puutyöpiirissä tai dreijaamaan savesta oman tuhkauurnan. (Kuolemajuttuja olen kirjoittanut. Hautausmailla käyn usein; erityisesti muistan tuhkansirottelualueen, jossa syksyinen tuuli heilutti leppeästi heinänkorsia ja keltainen perhonen lepatti näennäisen päämäärätöntä lentoaan.)

Sen sijaan kerron, missä kohtaa kuolema on minua hipaissut.

1. Äitini oli jäänyt äidistään orvoksi noin yhdeksänvuotiaana. Ennen kuolemaansa äidinäiti oli sairastanut tuberkuloosia, ja noin pari päivää ennen kuolemaa käki oli ilmestynyt kodin pihapiiriin kukkumaan; isä oli pitänyt sitä kuoleman enteenä ja kivittänyt sen vihoissaan kauemmas.
Orpouden suru ja epävarmuus tulevasta ovat määrittäneet äitiäni koko hänen elämänstä ajan. Minä, perheemme kuopus, synnyin, kun äitini oli 39-vuotias. Lapsena sain usein kuulla äitini huokauksen: kunpa saisin elää niin vanhaksi, että sinä olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (No sai, äitvanha on nyt 98-vuotias.) Sanonkin, että olen mummostani orpo - ylisukupolvisuus painaa.

2. Lapsuudessani hautajaisiin mentiin koko kylän voimin. Muistan päivän, jona kotini ohi kulki keuhkosyöpään kuolleen naapurin isännän hautajaissaatto. Hitaasti ajavia autoja, pölyinen tie, kylänraittia kulkevalle bussille? käveleviä mustapukuisia ihmisiä.

Itse en niihin hautajaisiin osallistunut, mutta aloin leikkiä hautajaisia: vein ulkoleikkipaikkaani raidallisen räsymaton, jonka raidat mallasivat kirkonpenkkejä, ja istutin pieniä harmaita kiviä hautajaisvieraiksi. Seuraavana päivänä tuli tieto, että toisen naapurin vanha isäntä oli kuollut. Äiti ryntäsi leikkipaikalleni ja tempaisi maton niin että seurakunta sinkosi pitkin ruohikkoa: huono enne tuo leikki, ja se loppuu nyt.

: Kivet hautajaisvieraina, räsymaton raidat kirkonpenkkinä. Lapsuusleikki.

3. Luulin lapsena, että vain vanhat ihmiset kuolevat, kunnes - noin 9-vuotiaana - luin lehdestä, kuinka kaunis ja nuori ranskalaisnäyttelijä Françoise Dorleac ajoi kolarin ja paloi kuoliaaksi autoonsa. Tajusin ensimmäisen kerran, että kuolema vaanii ketä tahansa, koska tahansa. Ikä, asema, kauneus tai julkisuus eivät tee immuuniksi kuolemalle.
Minuun jäi pitkäksi ajaksi suljetun paikan kammo sekä autoilupelko. Autoilupelkoa työstin monta vuotta ja näin painajaisia, kun lopulta sain itseni pakotetuksi autokouluun.

4. Eräänä päivänä posti toi meille mustareunaisen kirjekuoren. Kirjeessä luki: Kutsumme teidät tyttäremme Annelin (nimi  muutettu) hautajaisiin. Anneli oli minun serkkuni, nuori äiti, joka kuoli toisen lapsensa synnytykseen.
Jäi äidiltä hellimättä
neljä niin pikkuista kättä.
Niin luki kuolinilmoituksessa.
Jälkikäteen Annelin siskot kertoivat, miten suuresti kuolema kolhi perhettä; yksi heistä kertoi, että lapsetkin jäivät yhdistetyn kuolema- ja synnytyspelon vuoksi saamatta.

5. Isäni, sotaveteraani, sairasti kauan sydäntään. Lapsena huolestuin aina, kun hän kuhki liian pitkään saunanlämmityksessä tai metsätöissä. Ettei vain olisi sattunut jotain. Kun hän kuoli - varmaankin onnellisena päivällä syömistään mansikoista - olin sentään jo reippaasti yli kaksikymppinen. Kun suru-uutinen yllätti, lähdin siskon perheen kyydillä äitiä lohduttamaan. Muistan kapeaa hiekkatietä ajaa pölistelevän mopomiehen. Se herätti minussa katkeruutta: miksi tuo saa jatkaa elämäänsä, mutta minun isäni mopoilut on nyt mopoiltu?

Opiskelupaikastani sain luvan jäädä pariksi viikoksi äitini tueksi. Tuona aikana en surrut sitä, että minulta oli kuollut isä. Sen sijaan surin, että äidiltäni oli kuollut mies. Tuolloin opin, että jokainen taaplaa tyylillään - surussakin. Ei ole olemassa oikeaoppista tapaa surra, eikä ketään pidä mennä siinä neuvomaan. (Katsoin salaa ikkunasta, kun äiti käveli kotipihallaan. Jaahah, siellä se sureva leski nyt heittää napsii tikkoja tauluun.)
Opiskelupaikkakunnalla, pitkin talvea, luin sunnuntain Hesareiden kuolinilmoituksia: kuinka vanhaksi vainaja oli elänyt, ketkä jäivät suremaan, millaisia värssyjä omaiset olivat valinneet.
Unissani isäni ajoi traktorilla pitkin peltoja, ja tiesin, että hän oli ollut kuolleena tovin aikaa. Ajattelin, että aha, tuolta näyttää ihminen, kun se on ollut haudassa mutta päässyt sieltä pois. Parransänkeä näemmä pukkaa.

Isällä oli tämmöinen. Unessani hän ajoi sillä kuolleenakin.

6. Uusin päivitys blogitekstiin. Tähän asti minulla on ollut hitauden armo: olen saanut varautua menetyksiin etukäteen. Nyt en. 26-vuotias poikani kulki portista, jota ei toiseen suuntaan avata. Se iski odottamatta. Siitä voin ja haluan kirjoittaa vain lyhyesti.

Poikas on poissa,
tik-tok, poikas on poissa.
Suru kovertaa
sydäntäni kuin tikka
lahoa puuta. Tik-tok.


Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani.