Hormonilla herätykseen

Sama hormoni, joka saa äidin kiintymään vastasyntyneeseen lapseensa, saattaa lisätä ihmisessä hengellisiä tuntemuksia ja vähentää ahdistusta ja pelkoa. Tutkimustulos julkistettiin Duken yliopistossa Yhdysvalloissa. Hengellisiä väristyksiä aiheuttava hormoni on oksitosiini, joka tunnetaan myös rakkaushormonina.

Duken yliopiston tutkimuksessa 83 miespuoliselle koehenkilölle annettiin joko oksitosiinia tai lumelääkettä. Hormonia saaneet kokivat hengellisyyden itselleen tärkeämmäksi ja tunsivat elämänsä mielekkäämmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin lumelääkettä saaneet.

No niin. Tämähän avaa ihan uusia ulottuvuuksia kirkon ja myös kirkon diakonian toimintaan. Jatkossa hengellisyyttä voi hoitaa määräaikaisrokotuksin. Kutsu rokotukseen singahtaa tekstarina kirkkoherranvirastosta pari viikkoa ennen edellisen rokotuksen vaikutuksen päättymisaikaa.

Näen sieluni silmillä diakonian vastaanoton hyllyn, joka on täynnä rokotepulloja. Aulassa asiakkaat odottavat hihat käärittyinä, ja vastaanotolla diakoniatyöntekijä tuikkaa käsivarteen oikean annostuksen kullekin asiakkaalle räätälöityä hengellisyyttä.

– Ja teidän kanssannehan oli puhetta, että laitetaan tätä vähän tömäkämpää karismaattisuutta.

– Just, sinun kanssasi kokeiltiin viime kerralla sitä uutta agnostikko ja viidesläisyys -yhdistelmää. Tuntuikos se hyvältä vai säädetäänkö annostusta?
– Olikos se körttiläisyyden aste oikea vai lisätäänkö ahdistusta?
– Ja teillä oli tilanne semmoinen, että perhesyistä haluatte kokeilla Hiljaisuuden ystävät -rokotetta? Kun te asutte siinä kerrostalossa ja naapurit valittivat ylistysveisuista?

Kuva: wikipedia

Pahinta avokonttorissa on hiljaisuus

Jos googlaat hakusanoilla "avokonttori terveys", saat pitkän listan avokonttorin aiheuttamia terveyshaittoja. Avokonttori nostaa verenpainetta, heikentää kuuloa, syö keskittymiskyvyn. Päivä avokonttorissa vastaa yhden promillen humalaa, eikä sen jälkeen autonrattiin ole asiaa – ei kun anteeksi, se olikin yön valvominen, joka vastaa humalatilaa. No mutta silti.

Avokonttorissa samoihin neliöihin kootaan ihmisiä, jotka eivät muuten olisi samassa huoneessa. Se on siis täysin vastoin luomisjärjestystä – lue vaikka Mooseksen ensimmäistä kirjaa, siellä ei mainita avokonttoria. Ääniavaruuskin on luonnoton. Sermin (jos sellainen on suotu) takana yksi työkaveri käy puhelimessa myyntineuvottelua. Osa aivolohkoistani on kuulolla ja yrittää arvailla, mitä se vastapuoli puhuu. Yksi kopsuttaa korkokengissä, ja kenkäfriikki minussa kuuntelee ääntä kateellisena. Ranskalaiset korot. Toisen sermin takana kilisee, se on Whats App, työkaverin lapsi kyselee taas, saako pakastimesta ottaa jäätelöä. Konttorin keskivaiheilta kuuluu hihitystä. Kissavideo menossa, luulen. Mikrotauko, niitähän ne käskevät pitää.

Yksi aivastelee, joku köhii. Joopa joo, flunssa-aalto sieltä ryömii vääjäämättä kohti.

Pahinta avokonttorissa on silti hiljaisuus. Ilmastointi humisee, ehkä lamppu särisee. Istut ja keskityt kirjoittamiseen ja on taivaallinen rauha. Sermin takaa kuuluu tasaista näppäimen napsutusta, ehkä niiskaisu. Nyt saa keskittyä!

Paitsi että ei saa. Koska olet tottunut yleishälyyn, hiljaisuus piinaa. Siinä sitä istut jännittyneenä kuin neulatyynyllä peläten seuraava työkaverin innostunutta hihkaisua tai keskustelun aloitusta. No, aloittakaa jo, ei tätä odotusta kestä.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)