Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.

Mene sinne mistä tulitkin - siis minne?

Suomi noudattaa epäinhimillisen kovaa linjaa turvapaikanhakijoita kohtaan.
Itse olen tavannut vapaaehtoisena erityisesti nuoria turvapaikanhakijoita ja -tarvitsijoita. He ovat nyt peloissaan ja epätoivoisia, eikä monella ole faktisesti paikkaa, minne mennä.
- En ole saanut moneen kuukauteen yhteyttä vanhempiini Bagdadissa. En tiedä heistä mitään. Migri sanoo: menee Bagdadiin, kertoo juuri 18 vuotta täyttänyt poika ja katsoo minua hätäisin silmin.
Enkä voi häntä auttaa.
Suomen käännytysprosentit irakilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla ovat murskaavat.

Moni afgaaninuori tuli Suomeen oleskeltuaan perheensä kanssa paperittomina pakolaisina Iranissa. Kun he saavat negatiivisen päätöksen, niin minne he menevät? Joillakin ei ole enää perheenjäseniä elossa, koska Taleban on heidät tappanut. Iraniin ei voi palata, koska heillä ei ole virallista lupaa olla siellä. Afganistanissa heillä ei ole enää ketään – minne he siis menevät? Millainen paluu heitä odottaa?

Suomesta turvapaikkaa hakevat muun muassa hazara-kansaan kuuluvat ihmiset. He ovat Afganistanissa syrjitty vähemmistö, joka on muille heimoille vapaata riistaa. Näin heidän kohteluaan kuvaa maassa lääkärinä työskennellyt Leena Kaartinen:
– Kaksi vuotta sitten, kun olin Afganistanissa, bussi oli pysäytetty maantien varrella. Kaikki matkustajat oli käsketty ulos bussista. Henkilöllisyystodistukseen joutuu laittamaan heimonsa. Kaikki, joilla oli hazaran paperit, murhattiin tienvarteen. Heitä oli 14. Muut matkustajat säästyivät. Tällaista tapahtuu hazara-väestön asuttaman alueen koko ajan, kertoo Lahdessa nyt eläkepäiviään viettävä Kaartinen.
Kaartinen huomauttaa, että maansisäinen pako on hazaroille mahdottomuus, sillä joskus hazara-nuorenkin pitäisi lähteä ns. turvalliselta kotiseudultaan esimerkiksi opiskelemaan tai tekemään työtä.

Vertaus on tylsä ja ehkä vähän väärä, mutta muistutan kuitenkin juutalaisvainoista. Heidän ahdinkoaan ei haluttu nähdä silloin, kun ehkä heidän hyväkseen olisi voitu toimia. Nyt länsimaiden valtionpäämiehet käyvät esittämässä anteeksipyyntöjä ja laskemassa kukkalaitteita juutalaisten muistomerkeille.

Olisiko nyt meidän hetkemme nähdä turvapaikanhakijoiden ahdinko ja toimia sen mukaisesti? Muistetaanko suomalaiset nykypäättäjät tulevaisuudessa valtiomiesteoista avuntarvitsijoiden hyväksi? Vai käyvätkö meidän valtionpäämiehemme laskemassa nolousseppeleitä ja esittämässä takautuvia anteeksipyyntöjä joskus puolen vuosisadan kuluttua?

Leena Kaartisen haastattelu hazara-kansan tilanteesta löytyy oheisesta linkistä. Hän on silminnäkijätodistaja.

http://yle.fi/uutiset/afganistanin_vainottu_vahemmisto_hakee_turvaa_suomesta__kaikki_joilla_oli_hazaran_paperit_murhattiin/9119508

No nyt ei ole yksinäistä

- Apu-aa! Apuu-aa!, huutaa iäkäs nainen kuuluvalla äänellä.
- Huutavan ääni erämaasta, toteaa pyörätuolissa eteenpäin rullaava mies.
- Apu-aa! Millon saan apua?
- Oo hiljaa siinä, edellä mainittu mies tuiskahtaa käreällä äänellä.
- Tuo mies kiroilee koko ajan, se sanoo, että hänen elämässään ei ole aihetta muuhun kuin kiroiluun, puheeseen puuttuu kolmas henkilö.
- Hei, sinä kun olet vieraana täällä: ei tarvitse huolestua, kyllä me autamme häntä. Emme vain ole vielä saaneet lääkitystä tasapainotetuksi, hoitaja sanoo minulle ja työntää apua huutavaa naista pyörätuolissa.

Joko arvaatte, missä olen? No terveyskeskuksen sillä osastolla, jossa hoidetaan elämän ehtoopuolelle ehtineitä. Olen tapaamassa yhtä heistä. Hän on päätynyt vuodeosastolle kuperkeikkansa jälkeen, nökötettyään muutaman öisen tunnin naamallaan yksiönsä lattialla ja könyttyään siitä aamupuuron keittoon. Ikäihminen kertoo osin uskottavaakin tarinaa öisestä kaatumisestaan, ja myöntelen käännekohdissa. Niin. Niin. Ai että. Ääneni käy kireämmäksi, kun ikäihminen myöntää, ettei ehkä saattanut painaa sitä turvapuhelimen nappia.
- Kun niillä on saattanut olla kiire jonkun enemmän apua tarvitsevan kanssa niin joudinhan minä siinä oottamaan.
- Voi elämä. Kun sinä maksat siitä turvapuhelimesta montakymmentä euroa kuussa. Ja se on sitä varten, että soitat, kun kaadut.
Keskustelukumppanin suupielessä väreilee, taitaa olla  tulossa jotain napakkaa. Lopetan inttämisen. Tästä saisi kyllä hyvänkin periaatteellisen mittelön, mutta kokemus on opettanut, että se olisi turhaa.

Viikonloppu vuodeosastolla näyttää tehneen ikäihmiselle hyvää. Yksinäinen yksiö on vaihtunut hetkellisesti eloisaan huiskeeseen, kun lääkäri sanoo tätä, hoitaja puhuu tuota ja huonomuistinen huonekaveri höpäjää niitä näitä. Ihan posket punehtuvat ja pyöristyvät sosiaalisuuden tiimellyksessä.

Vaan minun on lähdettävä. Heipatellaan. Kuljen hoitajien huoneen ohi. Ovat siirtäneet pyörätuolissa apu-aa huutaneen naisen toimistoonsa. Toinen hoitajista yrittää pärjätä tietokoneohjelman kanssa, toinen silittää ohutihoista kättä. Nainen laulaa tummalla äänellä:
- Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä.
Nainen keskeyttää laulun: eikö ne tykkää, anteeksi kun häirihen.
- Ei kun jatka vaan, kauniisti laulat, sanoo hoitaja, ja minäkin nyökkään.
- Kaikki on turhuutta auringon alla, kukkaset niityn vie tuoni ja halla, nainen jatkaa.

Menen ulos kostein silmin. Joku on kirjoittanut vastapäisen kaupan seinään: Muista hymyillä.