Kohta kamera jakaa kuvasi ja tuntemuksesi - varo!

Nyt se on ihan toteutumassa! Omien tunteiden ja tuntemusten jakaminen somessa valokuvan tarkkuudella. Hesari kertoi kamerasta, joka ottaa kaksi kuvaa ihan peräjälkeen: etukamera kuvaa kohteen, jonka halusin kuvata  (Eiffel-torni/karhu/Tsekin voittomaali) ja välittömästi sen jälkeen takakamera kuvaa minun ilmeeni (ihastunut/kauhusta puolikuollut/raivostunut). Sitten voin jakaa kuvaparin haluamassani someympäristössä.

Toisessa jutussa toimittaja pohti, onko elämysturismi enää eettistä: millainen hiilijalanjälki jääkään siitä, kun kulttuurimatkailija lentää viikonlopuksi Pariisiin jonottaakseeen Mona Lisan näkemistä - tai Berliiniin kiertääkseen Nefertiti-patsaan ympäri viidesti vastapäivään ja viidesti myötäpäivään, kuten minä muutama vuosi sitten. (Lue lisää täältä.)
Että olisiko sittenkin parempi nauttia nämä kulttuurielämystymiset kotona tietokoneen äärellä, kun huippumuseot alkavat tarjota virtuaalikiertueita taideteostensa äärellä?

Niin, minähähän sitten teetin piparimuotti-Nefertitin.

Kolmannessa jutussa innostuttiin, kuinka pääsemme ensi jouluna uppoamaan virtuaalitodellisuuteen.
- Kiinnitän remmillä mustan muovilaatikon päähäni. Silmissäni aukeaa hätkähdyttävä näky. Olen sisällä avaruusaseman miehistössä....Kropassa tila tuntuu aivan todelliselta, vaikka illuusio perustuu pelkkään näköaistiin ja kuulokkeiden huminaan. Eräs tieteisennustus on vihdoin käymässä toteen. luen tiedesivuilta.


Mutta milloin mahtanee toteutua se, että voimme jakaa tuntemuksiamme toisten ihmisten kanssa? Että voin jakaa konkreettisesti hermoverkkojen tasolla ilahduksen, joka valtasi minut, kun näin suvun nuorimman - kaksiviikkoisen vauvan - ensimmäistä kertaa? Pelon, kun auto lähti urista ja heittelehti muutaman pitkän sekunnin poikittain vitostiellä ja päätyi penkkaan? 
Mahtaneeko toteutua sellainen teknologia, että naps - jaan ne hermo- ja hormonitasolla tapahtuneet liikahdukset nettiin, ja joku toinen voi tuntea saman tunteen, kun klikkaa jotain kuvaketta? (Tämähän avaisi ihan uusia näköaloja myös lääkärikäynteihin: Ei tarvitse enää kuvailla kipua, että jomottaa, juilii, tykyttää, raastaa... voi vain sanoa lääkärille, että laitapa etusormi tuohon kännykän kosketusnäytölle, niin tiedät. Synnytyskipusimulaattoria kuulemma on jo kokeiltu. Siis miehille, mikä onkin ihan oikein.)

Kovastihan se lisäisi ihmisten välistä ymmärrystä ja myötätuntoa. Silti epäilen, että ei se meidän kuplaamme laajentaisi. Tuskin klikkaisimme sitä kuvaketta, jossa kongolaisen sissiliikkeen lapsisotilaaksi kaappaama poika (oli 16 kun kaapattiin, 19 nyt) antaisi meidän kokea oman elämänsä elämyksiä. Hesari kertoi hänestäkin.
Tuskin pojalla on edes mahdollisuutta käyttää näitä meille jo arkisia vermeitämme, vaikka tietokoneiden ja älypuhelimien oleelliset raaka-aineet louhitaankin hänen kotimaastaan.

Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.

Minun ikioma sikiöpussini

Jokainen meistä elää omassa minimaailmassaan. Sen rajat tai seinät ovat läpinäkyvät mutta ylittämättömät. Ihan kuin kantaisimme omaa pikku akvaariota tai lumisadepalloa - sitä, jota voi ravistella, niin että nesteessä kelluva keinotekoinen lumi leijuu hetken aikaa pallon sisällä.

 

Lapsena minua harmitti, kun kotona ei ollut lumisadepalloa:
Naapurissa leikin sellaisella. Äsken opin, että se on
englanniksi snowglobe. Aika osuva sana.

Välillä oleilemme lumisadepallomme keskellä ja arvioimme maailmaa ja muita ihmisiä sen kokemuksen perusteella, mitä olemme pallossamme oppineet. Joskus, harvoin, toisinaan tai ei koskaan (yliviivaa tarpeettomat vaihtoehdot) pistäydymme maailmamme ulkorajalla, työnnämme naamamme lasin sisäpintaan ja yritämme nenä lytyssä ymmärtää, mitä lajikumppanimme omassa kuplassaan puuhailee - ja miksi puuhailee.
Tai jos emme asu lasipallossa vaan reunoiltaan joustavasa sikiöpussissa, puskemme päällämme sen rajoja ja muotoja äärimmilleen, kun yritämme kurkistella naapurimme elämää. Yrityksen jälkeen palaamme hämmentyneinä keskelle omaa turvallista lapsivettämme.

Niin vähän meillä on edellytyksiä käsittää toisiamme ja toistemme motiiveja. 

Vertaan oman oman kokemuspiirimme rajaamaa elämää ja rajojen määrittämän myötätunnon määrää sikiöpussiin siksi, että äitienpäivä on niin lähellä. Runoilija Liisa Laukkarinen ei puhu ihmisten yksinäisyydestä sikiöpussisanastolla vaan sanoo sen paljon kauniimmin: Olemme kuin ruoho, juuriimme sidotut. Rakkaus, kuin kevättuuli, käy meidän ylitsemme, taivuttaa meitä välillä toistemme puoleen. Eikä muuta kosketusta kohtaloilla ole.

Paitsi tietysti ne ja me äidit. Me emme ole tiiviitä yksiköitä. Tutkimukset ovat todenneet, että sikiöistä soljuu istukan kautta soluja soluja äidin elimistöön. Tämä kumoaa jossain määrin sikiöpussi- tai lumisadepalloteoriaani. Lapsen soluja on löydetty äidistä jopa 27 vuotta synnytyksen jälkeen. Lääketiede tutkii uutterasti, mikä vaikutuksia näillä soluilla on äidin terveyteen. Ne voivat esimerkiksi joko lisätä syöpäalttiutta tai torjua syöpiä. Jos ja kun soluja ajautuu aivoihin, ne hakeutuvat äidin - ja eläinemon - hajukeskukseen ja saavat aikaan sen, että äiti tunnistaa lapsensa ja emo poikasensa. Muistikeskukseen hakeutuvat solut taas...

No, siitä tiede ei kai sano kovin paljoa, joten vetoan maagiseen emoisuuteen. Väitän, että äidin muistikeskukseen porautuneet soluhituset herättävät äidin yöllä, kun kaukanakin asuva aikuinen lapsi on ongelmissa. Ne värisevät, kun teini ei vastaa puhelimeen eikä tule kotiin sovittuna aikana. Huonommassa tapauksessa ne saavat äidin pitämään kiinni lapsestaan ja estämään häntä aikuistumasta.
Ihmeellistä. Hurjaa ja vaarallistakin. 

Jotkut meistä viihtyvät uskontokuplassa.

 

Taidekupla. Nefertite, jonka patsas on Berliinissä.