Kuolema kuittaa lentopelot

- Olen aina pelännyt lentämistä. Olen istunut lentokoneen tuolissa ihan paniikissa, laitoin sormet korviin ja luin kirjaa koko lennon ajan, että en muistaisi olevani koneessa. Mutta sinä kesänä istuin tyynenä koneessa, kun se alkoi rullata ja lähti nousukiitoon. En jaksanut jännittää, kun olin nähnyt lähinuorten anoreksiat niin läheltä. Sekä mehustunut työpaikan ikävissä tilanteissa. Lentopelko tuntui turhalta.
- Minä olen kammonnut lentämistä, mutta pelko jäi leikkauspöydälle. Ehkä se tuntemani pelko osittain johtui ihan fyysisestä oireilusta ja sairaudesta. Syöpäleikkaus, siihen se pelko unohtui.
- Yksi tuttava on potenut aivan hirveää lentopelkoa, joka esti häntä matkailemasta ja näkemästä maailmaa. Sitten hän sairastui syöpään, joka on ärhäkkää lajia, ja johon hän tulee kuolemaan. Sairastumisen jälkeen lentopelko on pikkujuttu. Hän toivoo pääsevänsä maailmanympärysmatkalle ennen kuolemaansa.

Pieni seurue on koolla ja keskustelee lentopelosta. Kukaan seurueen jäsenistä ei ollut vielä siinä vaiheessa kuullut juttua yhden halpalentoyhtiön lentäjästä, jolta koneen laskeutumisvaiheessa irtosi käsi. Kyllä, käsi - tai siis käsiproteesi. Hän ei kuitenkaan suostunut siihen, että varamies olisi tuonut koneen maan pinnalle. Eikä hän myöskään ollut muistanut mainita proteesista työtä hakiessaan.

Keskustelua kuunnellessa tuli mieleen eräs muumitarina, jota alituisena tavarankerääjänä ja tapoihini juuttuneena olen useissa yhteyksissä ajatellut.
Nipsu, tuo parantumaton tavaran kerääjä, sureskelee pientä posliinikoiraansa Sedrikiä, jonka hän oli tullut luvanneeksi jollekin pikkuötökälle. 
Nuuskamuikkunen kertoo hänelle opetustarinan sukulaistädistä, jolla menee henkeen kananluu. Täti luulee kuolevansa ja jakelee pois kaiken omaisuutensa, kaikki omistamansa ihanat esineet. Kuolo ei kuitenkaan heti korjannut häntä, joten täti vietti kavereidensa kanssa iloisia juhlia talossaan, jossa oli nyt paljon tilaa. Yksissä bileissä tätiä nauratti niin hereästi, että kananluu singahti hänen henkitorvestaan. Iloinen täti sai jatkoaikaa ja harrastaa nykyään syvänmeren sukellusta, Nuuskamuikkunen päätti tarinansa.
- Täti parka, Nipsu puuskahti. - Hän luopui tavaroistan ihan turhaan!

Berliinissä - ja niin lähellä kilahtamista

Näin telkkarista äsken muinaisen Egyptin taiteesta kertovan dokumentin. Toimittaja singahti välillä Berliiniin. Sinne singahdin muutama vuosi sitten minäkin

Berliinin Egyptiläisessä museossa minua on odottanut noin neljänkymmenen vuoden ajan eräs patsas. Näin Nefertitin profiilikuvan keskikoulun historiankirjassa, ja siitä lähtien olen odottanut oikean patsaan näkemistä.

 

Egyptiläisessä museossa on muistaakseni kolme kerrosta. Viivyttelin tahallani alemmissa kerroksissa ja kuulostelin jännitystäni. Hieroglyfejä, kissapatsaita, vainajien mukaan laitettuja orjien ja palvelijoiden patsaita – museon kokoelmat ovat runsaat.

Kerros kerrokselta päänsisäinen kihinä kävi kovemmaksi ja askelet hidastuivat. Entä jos petyn patsaan äärellä? Tai kilahdan?

Viivyttelen viimeisessä huoneessa ennen patsasta, tutkin pienempiä Nefertitin ja hänen puolisonsa farao Ekhnatonin patsaita ja korkokuvia. Käyn välillä Nefertitin huoneen ovella, mutta pyörrän takasin - kohotan jännitystä. Sitten otan ratkaisevan askelen ja astun Huoneeseen.

Huone on kuin Rooman Pantheon pienoiskoossa: pyöreä rakennus, jonka katosta siilautuu luonnonvalo. Seinien alaosa noin metrin korkeudelta on punaruskea, yläosa murrettu vihreä. Värit on lainattu Nefertitin päähineestä.

Huoneessa keskellä, noin ihmisen silmän tasalla hän on – tai siis hänen päänsä, jalustalle laitettu. Saapumisovelta näen hänen oikeanpuoleisen profiilinsa. Kierrän suoraan hänen eteensä: toinen silmä on paikallaan, toisesta puuttuu silmäterä. Leuasta on lohjennut pieni pala, ja kun kierrän hänen vasemmalle puolelleen, huomaan, että korvasta on niinikään lohjennut palanen.

Kierrän patsasta lukuisia kertoja. Otan muutaman askelen taaksepäin ja katson hänen kasvojaan. Onko suun ympärillä huolesta ja tyytymättömyydestä kertova juonne? Ja silmien alla pienet silmäpussien alut, kaiken hallitsemisen huolten mukanaan tuomat?

Kuuntelen ihmisten huokailuja: kaunis; kauniit valot. Mietin, mitä museovahdit – heitä on kaksi, mies ja nainen – mahtavat ajatella, jos Nefertitin vartiointi ja huokausten kuunteleminen on heidän elämäntehtävänsä. (Toivottavasti siellä toteutetaan työn kiertoa.)
Menen välillä vetämään henkeä edellishuoneeseen ja tulen takaisin, yritän elää saman ensikohtaamisen hetken uudelleen. Kävelen hänen eteensä ja mietin vaihtoehtoisia kilahtamisen tapoja. Jos vaikka käyn lattialle polvilleni, palvonta-asentoon? Tai jos alan huutaa ihmisille, että ettekö te älyä kumartaa kuningatarta? Polvillenne, vähä-älyiset, jos haluatte välttää tuomion! Tai jos alan reuhtoa patsasta mukaani?

 

Pipariversio kuningattaresta.

Rakkaus kulkee neljällä pyörällä

Keski-ikäinen nainen järjestelee ruokatavaroita Tampereen RuokaNyssen hyllyille. Hän ei halua valokuvaan mutta kertoo hymyssä suin, kuinka vapaaehtoistyö on merkinnyt hänelle paljon. Hän järjestelee leipiä, kuivaelintarvikkeita ja herne- ja säilykepurkkeja vanhan kauppa-auton hyllyille. Kauppa-auto on saanut uuden elämän RuokaNyssenä Tampereen seurakuntayhtymän ruoka-avun jakelussa.

Reissumies - eipä hassumpi leipäbrändi pyörillä kulkevaan ruokapankkiin!

  

RuokaNysse on pörrännyt Tampereella viisi vuotta.
Viisivuotisuutensa kunniaksi se sai uuden iloisen ilmeen.

Nainen kertoo työskennelleensä elintarvikealalla. Hän suosittelee lämpimästi osallistumista vapaaehtoistyöhön.
- Kannattaa lähteä, tässä näkee muita ihmisiä. Ei mökkiydy neljän seinän sisälle, hän hymyilee.
RuokaNyssen vapaaehtoinen tekee enemmänkin kuin järjestelee tavaroita myyntipäivän ja laadun mukaan: hän siivoaa ja luo viihtyisyyttä.
- Ei ruoka-avun jonottaminen niin hauskaa ole, siksi haluan, että RuokaNyssen asiakkaita on vastaanottamassa siisti ympäristö.

Tampereen seurakunnissa rakkaus todellakin kulkee neljällä pyörällä. RuokaNyssen hyllyt lastataan täyteen Nekalan varastossa, ja puolen päivän maissa Nysse starttaa kierrokselleen ja pysähtelee asiakkaiden kanssa sovituissa paikoissa. Asiakkaat odottavat Nysseä pysähdyspaikoilla kuin meikätyttö kauppa-autoa aikoinaan. Suuri ero on siinä, että minä sain ostaa mitä kauppalistaan oli kirjoitettu, suklaatakin.

Suklaasäännöstely. Mutta pääasia että suklaailoakin on tarjolla.

Nekalan ruokavaraston hernekeitot.

Nekalan ruokavarastossa hyörii palkallisia työntekijöitä ja suuri määrä vapaaehtoisia. Heidän tehtävänään on muun muassa hakea lahjoitustavarat liikkeistä. Osa työntekijöistä on työkuntoutujia ja työelämään tutustujia. Monelle heistä tämä työkokemus on ollut ponnahduslauta vakinaiseen työhön, ja monelle nuorelle opiskelijalle vapaaehtoisuudesta on karttunut ilon ja osallisuuden lisäksi myös todistus CV:hen liitettäväksi.

RuokaNyssen käyttäjäksi pääsevät pääsääntöisesti pienituloiset, kriisiavun tarpeessa olevat henkilöt ja perheet. Diakoniatyöntekijä kartoittaa avun tarpeen ja tekee päätöksen. Ruokakassin sisältö on melko vakio. Se on kehittynyt asiakkaiden ja diakoniatyöntekijöiden toivomuksesta. RuokaNyssen elintarvikkeet ovat niin sanottua EU-ruokaa sekä paikallisten kauppiaiden lahjoituksia.

Apu on löytänyt perille.

Parven laidalla on toisenlaista

Yhteiskunta on kuin surviaissääskiparvi. Normisääsket tanssivat tanssiaan parven keskellä, ja kun ne katsovat vasemmalle, oikealle, eteen tai taakse (pystyvätkö ne kääntämään päätään?), ne näkevät kaltaisiaan tanssijoita, jotka toistavat toistensa kuvioita.
Toisin on parven laitamilla. Reunimmainen surviaissääski kääntää päätään (tai liikuttaa silmiään?) toiseen suuntaan ja näkee lajikumppaneidensa tutut kuviot, mutta kun se vilkaiseekin toiseen suuntaan, sen leuka loksahtaa auki ja askelkuviot menevät hetkeksi sekaisin. Hei, täällä on toisenlaiset maisemat, toisenlaiset olennot, toisenlaiset tanssit.
Rajaseudun surviaissääski ei ehkä koskaan täysin toivu näkemästään. Se jatkaa omaa river dance -suoritustaan omassa parvessaan, mutta saattaa hetkittäin hetkuttaa takapuoltaan (onko niillä vars. takapuolta?) oppimallaan tavalla tai askeltaa kurillaan uusin kuvioin.

Tämä kuvataiteilija Ilkka Juhani Takalo-Eskolan surviaissääskivertaus on mielestäni aivan verraton. Luin sen kohta 20 vuotta sitten Hullun kirjoissa -kokoomateoksesta, jossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura avaa näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen.

Parvielämä tuli mieleeni Vilnassa, jossa monen kansan ja kulttuurin edustajat ja eri kielten puhujat ovat historian saatossa hioutuneet toistensa kanssa. Kaduilla kävellessä törmäsi moniin hykerryttäviin yksityiskohtiin, jotka mielestäni kertoivat siitä, että täällä on totuttu - edes jotenkuten - elämään toisenlaisten kanssa. (Tämä on vain minun teoriani, saattavat ne kertoa jostain ihan muustakin.)

Hän tarkkaili liikennettä Gediminas-kadulla.

Todella eri näkökulma tarkastella asioita. Uzupion tasavallan asukkaita hän.

Hyväntuulen enkeli.

Kahvilan ulkoseinään on kiinnitetty erilaisia kahvi- ja teekannuja.

Lankakaupan aukioloajat virkattuina.

Istu ja lepää.

Ihmisketju päätti monikymmenvuotisen ihmiskokeen

Täältä lähti laulava vallankumous 25 vuotta sitten. Valokuvanäyttely Vilnan Gediminas-tornissa vanhan kaupungin kupeessa kertoo mustavalkokuvin ja videoesityksin laulavavasta vallankumouksesta, joka tähdättiin alkavaksi Molotov-Ribbentrop  -sopimuksen 50. vuosipäivään eli 23. päivään elokuuta. Yksi valokuvista on aivan erityinen: se esittää 600 kilometriä pitkän ihmisketjun alkua – ikääntynyttä naista, jonka toinenkäsi koskettaa mäen päälle rakennettua Gediminas-tornia ja toinen käsi ojentuu ketjun toiselle ihmiselle. 

Ketju kulki halki Baltian maiden, Riiassa se sivusi pääkadun – silloisen Leninkadun, nykyisen Itsenäisyydenkadun - aukiolle vuonna 1936 pystytettyä vapaudenpatsasta. Tallinnassa  päätepiste oli Pikk Hermann –torni. Ihmisketjuun ja laulavaan vallankumoukseen odotettiin noin puolitoista miljoonaa Baltian maan asukasta, mutta H-hetkellä heitä oli kaksi miljoonaa. Osallistujia oli muualtakin kuin Baltian maista, myös Suomesta.
- Seisoimme ketjussa Tallinnassa. Ilmapiiri oli uhmakas. Taivaalla pörränneet neuvostojoukkojen helikopterit aiheuttivat  pienoista jännitystä, muistelee suomalaisnainen.
-Tunne oli lämmin, rohkea, itsetietoinen, ylpeä. Meidät  otettiin avosylin vastaan ja he olivat  liikuttuneita, että mukana oli meitä muualta olevia. Siinä seistiin eikä ehkä ihan edes ymmärretty, kuinka tärkeä asia oli kyseessä, kertoo toinen osallistuja.
Molemmat suomalaisvieraat saivat mukaansa osallistumistodistuksen.      

Saksalainen ”muuritikkana” kunnostautunut ja nykyinen Piraattipuolueen jäsen Hans Martin Fleischer uskoo, että ihmisketju vaikutti epäsuorasti Berliinin muurin murtumiseen marraskuussa 1989.
- Neuvostoliitto oli tuolloin niin kiireinen omalla takapihallaan Baltiassa, sanoi Fleischer ja toi kiitokseksi kaikkiin Baltian maiden pääkaupunkeihin palaset Berliinin muuria.

Gediminas-tornin alapuolella on Vilnan katolinen pääkatedraali ja sen edessä vastikään pystytetty ruhtinas Gediminaan (1275-1341) patsas. Patsas on vanhan kaupungin koillislaidalla, ja siitä alkaa reilun kilometrin mittainen Gediminas-katu. Yhteen kilometriin mahtuu puoli vuosisataa rankkaa valloitushistoriaa. Puolen kilometrin päässä katedraalilta sijaitsee Vilnan KGB-talo, joka toimii nykyään Kansanmurhamuseona (Genoside museum) ja esittelee Neuvostoliiton kahta ja Natsi-Saksan yhtä miehitysvaihetta Liettuan historiassa. Museon ulkopuolella on pitkä sermirakennelma, johon on kiinnitetty piirroksia ja maalauksia liettualaisten kyydityksistä ja raskaasta työstä rangaistusleireillä. Karjavaunut, joilla ihmisiä kyydittiin, sekä metsätyöt ovat suosittuja kuva-aiheita. Piirrokset käsittelevät myös uudempaa historiaa, kuten Liettuan toisen itsenäisyyden alkuvaiheita, muun muassa sitä kun vilnalaiset puolustivat televisiotornia ja parlamenttitaloa saeimia neuvostojoukoilta tammikuussa 1991 ennen valtion uutta itsenäistymistä. Liettuan värit – keltainen, vihreä ja punainen – leimuavat piirroksissa.

Koululaisen piirros kyydityksistä ja teloituksista. Huomaa ilmeet. Koululaisille oli kerrottu Liettuan lähihistoraa, minkä jälkeen he tarttuivat kyniin ja  siveltimiin, kertoi Kansanmurhamuseon opas.

 

Museon kellarikerroksessa on ahtaita vankisellejä ja vartijoiden huoneita. KGB jätti talon, kun Liettua itsenäistyi. Lähtijöiden kiirettä kuvastavat muun muassa yhteen selliin jätetyt säkit: ne ovat täynnä paperisilppurin läpi käyneitä KGB:n arkistoja. 

Kuulustelu- ja kidutushuoneet kertovat karua tarinaa ihmisen kekseliäisyydestä. Kidutusvälineeksi käy vaikkapa kuulusteluhuoneen lattialle laskettu kylmä vesi ja sellin keskellä seisova jalusta, jolla kuulusteltavan piti yrittää seisoa jääkylmään veteen putoamisen uhalla. Yhden kuulusteluhuoneen seinät ja ovi on pehmustettu ääntä eristävällä materiaalilla, jotta kidutettujen huuto ei kuuluisi muihin huoneisiin. Kellarikerroksesta on pääsy pienelle muurilla ja piikkilangoilla eristetylle sisäpihalle, jossa pidätetyt saivat ulkoilla, ehkä kerran viikossa. Tylyin huoneista oli monelle matkan pää: siellä ammuttiin pidätettyjä. Huoneen läpinäkyvän lattian alla on joukkohaudoista myöhemmin löydettyjä esineitä: kenkiä, silmälaseja, hammasharjoja. Hengissä selvinneiden matka vei karkotukseen.

Ylemmissä kerroksissa voi tutustua työleirien ankeaan
arkeen. Yksi huoneista kertoo siitä, miten katolinen kirkko ja
sen papit yrittivät pitää vankileirioloissa yllä henkeä ja toivoa

Gediminas-kadun länsipäässä sijaitsee Liettuan parlamenttirakennus saeim. Sen edustalla kukkii valtaisa  kukkameri. Rakennuksen vieressä on Liettuan toisen itsenäistymisen vaiheisiin liittyviä muistoja: barrikadeja ja piikkilankaa, joilla liettualaiset suojelivat rakennusta neuvostojoukoilta tammikuussa 1991, jolloin kaikkien Baltian maiden pääkaupungeissa kuohui. Saeim joutui hyökkäyksen kohteeksi myös elokuussa 1991, jolloin kommunistit yrittivät vallankaappausta Moskovassa.  Myös tuolloin liettualaiset kokoontuivat parlamenttitalonsa ympärille, eivätkä Neuvostoliiton eliittijoukot tohtineet ampua heitä, sillä parlamenttitalon lähellä ”oli liian paljon lihaa”.
Näyttelytilassa oli heinäkuussa myös valokuvanäyttely, joka esitti Ukrainan pääkaupungin Kiovan Maidan-aukiolle kokoontuneita mielenosoittajia. Paikalla liehui Ukrainan lippu. Lisäksi näyttelytilan ulkoseinässä on muistolaatta Tsetsenian sotien uhreille.

 

Mitä mies muka voi tietää synnytyksistä?

Kun odotin toista lasta, tulin ohimennen vilkaisseeksi Täällä Pohjantähden alla –elokuvaa. Osuin telkkarin ääreen juuri, kun Jussin Alma synnytti perheen esikoista. Sitkeä hämäläisnainen piti kunnia-asianaan synnyttää valittamatta ja vähin äänin. Hillityn puhinan jälkeen Alman käsivarrella pian uinuikin syntymästään väsynyt poikavauva,. 

Päätin lukea kirjan jälleen kerran ja paneutua erityisesti sen synnytyskohtauksiin. Kirjan sivut kääntyivät ja mahani kasvoi. Erityisesti jäi mieleen Elinan odotus, ja räätäli Halmeen sanat Elinalle, jonka lapsi tulisi syntymään kansalaissodan keskellä.
- Elina, kun kaiken tämän tappamisen hetkellä sinun korkea hetkesi koittaa…
Korkea hetkesi! Miten omituinen ilmaisu vanhalta lapsettomalta mieheltä.

Kirja eteni, odottaminen eteni. Yhtenä elokuun loppupuolen iltana, kun olin päässyt kirjassa kohtaan, joka kuvasi korttiringissä alkanutta tappelua ja puukotusta, tuuppasin uneen vaipunutta puolisoa selkään ja lausuin klassiset sanat:
Kannattais varmaan tilata se taksi.

Noin vuorokauden kuluttua lepäsin synnytysosaston sängyllä ja katsoin väsymyksen sumentamin silmin, kuinka uusi ihminen oli pesty, punnittu ja punaiseen potkupukuun puettu. Uusi ihminen lepäsi keinutuolissa keinuttelevan isänsä käsivarsilla ja katseli vuoroin isäänsä ja vuoroin huoneen valoja.

Silloin muistin: Korkea hetki. Kyllä, räätäli Halme (ja Väinö Linna) oli oikeassa. Se hetki, jolloin muualla maailmassa saa tapahtua mitä tahansa. Tärkein on siinä.

Äidit synnyttävät lapsensa tietämättä, millaiselle
maailmalle heidät synnyttävät. Se yhdistää
Pohjantähden Almaa ja Elinaa, minua - ja niitä
etiopialaisäitejä, joiden vauvoille Nuttu-projektin
vapaaehtoiset ovat neuloneet nuttuja.
Kuvassa meidän Hanna-nukke nututettuna.

Maito läikkyy yli somessa

Facebookissa on käynnissä parikin kampanjaa, jotka kehottavat suomalaisia tukemaan suomalaista elintarviketuotantoa Venäjän vastapakotteiden astuttua voimaan.
Toinen käskee syömään Oltermannia, toisella on lyhyt ja ytimekäs nimi Syödään ja juodaan suomalaista – tuetaan kotimaista ruoantuotantoa vaikeassakin tilanteessa. Sivun mukaan kampanjaan on jo sitoutunut noin 70 000 osallistujaa. Ja mikäpä siinä – kun isänmaan etu vaatii, ihmisen on vaikka syötävä jäätelöä!

Facebook-ryhmässä käydään kiihkeää keskustelua Nato-jäsenyydestä Neuvostoliiton romahtamiseen, suomalaisen maatalouden tilasta asiointiin lähi-Lidleissä. Järkytystä herätti havainto, että "hei, tämähän on kokoomuslaisten kansanedustajien perustama kampanja".
– Liityin tähän mukaan, kun luulin, että tavalliset ihmiset ovat tän takana, mutta ei se olekaan niin, kirjoittaa yksi kommentoija hämmentyneenä.

Ja totta se on. Kampanjan ovat lanseeranneet kokoomuksen kansanedustajat  Heikki Autto, Timo Heinonen ja Jaana Pelkonen.
– On laskettu, että 10 euron lisäostos kuukaudessa kotimaiseen ruokaan luo 10 000 uutta työpaikkaa elintarvikesektorille. Se toimii myös tässä tilanteessa turvaamaan kotimaisia työpaikkoja ruokateollisuudessa, kansanedustajat sanoivat tiedotteessaan.

Perustipa kampanjan kuka tai mikä tahansa, sen keskiössä on nyt suomalaispellolla laiduntava lehmä. Siellä se märehtii, kohusta tietämättömänä. Ja pelloilta kuuluu vielä hajanaista ammuntaa. Toivottavasti pakotteista ja vastapakotteista ei seuraa kovin ankaria vatsapakotteita.

Nautaeläimen ja Euroopan kohtalonyhteys sen kun jatkuu.
Kuva: Hannu Mikkonen