Herää laiska nukkumasta

Muistan sen lukion uskonnonopen kolmesta asiasta.
Ensiksi siitä, kun hän tuli laittaneeksi takkinsa luokan puiseen karttatelineeseen. (Muistattehan, sellaiseen puiseen, jota pystyi laskemaan kartan siihen laittamista varten ja nostamaan ylös, jotta kaikki näkisivät auki rullatun kartan.) Eipä aikaakaan kun pojanvelmut hiissasivat karttatelineen ylös, niin että opettajan takki kiikkui luokan katonrajassa.
Toiseksi siitä, että ikääntynyt opettaja lipsautti "Jumalalle ei mikään ole mahdollista". Sopii olettaa, että tarkoitti jotain muuta.

Kolmanneksi muistan hänet siitä, kun hän totesi - jo silloin auvoisella... hmmm... 70-luvulla, että jonain päivänä maapallon se väestönosa, joka on jäänyt omaisuuden jaossa heikommalle osalle, tulee ja vaatii oman ohtinansa. 

Tässä niitä tulijoiden matkalaukkuja. (Ei kun tämä kuva on Tallinnasta
miehitysmuseosta.)

On ollut laiskan mukavaa ja välillä helppoakin unohtaa tuo ennustus. On ollut mukavaa, kun elintaso on mahdollistanut yksityisautoilun, lomamatkailun, työpöydällä pörisevän tietokoneen, kameran, kännykän...
Ainahan sitä valituksen aihettakin on. Jos olisin vähän rikkaampi, olisin ostanut järjestelmäkameran, jonka tyyppimerkissä olisi ollut yksi nolla vähemmän ja hinnassa yksi nolla enemmän. Naapurilla on uudempi auto. Kännykkämallia ei pysty vaihtamaan joka vuosi. Sekä tietokonetta että kännykkää voin käyttää pääasiallisesti hyvällä omallatunnolla, unohtaen sen, että niissä tarvittavien raaka-aineiden vuoksi jossain päin maailmaa - esimerkiksi Kongossa - käydään veristä sotaa. Ja että niitä louhivat pienet lapset. Ajattelun sijasta tyydyn valittamaan nettiyhteyksien hitautta. Jotkut käyttävät aikansa ajattelun sijasta vihapuheiden ja valheiden levittämiseen. On meitä niin moneen junaan.

Viime syksyn jälkeen, kun pakolaisten määrä yllätti Euroopan, unohtaminen ei ole enää ottanut onnistuakseen. Kuin elämäni tähänastinen normaali olisi ollut unta, josta heräsin nyt reaalimaailmaan. 

Mitä lie tulossa, sitä ei voi tietää. Ovatko tähänastiset pakolaismäärät vain tulevien kansainvaellusten alkua? Mikä muuttuu, kenen elämässä, mihin suuntaan?
 
Seuraava rinnastus voi olla ja todennäköisesti onkin tyrmäävä. Voin saada moitteita natsikortin käytöstä. Siitä huolimatta.
Varsovan gheton juutalaismiesten mielestä tilanne näytti pahalta (ja olikin). Miehet kokoontuivat puimaan nyrkkiä Jumalalle: Miksi et auta? Liekö sinua edes olemassa?
Kunnes eräs miehistä huomasi: hei kaverit, kello on niin paljon, että lopetetaan tämä kokous, on aika lähteä synagogaan rukoilemaan.

Muutoksen ja murroksen edessä meitäkin saattaa hirvittää. Entä jos niitä muukalaisia tulee vielä lisää? Miten meidän käy?
Miten käy niiden turvapaikanhakijoiden, jotka ovat jo täällä, mutta jotka eivät tule saamaan oleskelulupaa?
Kenpä tietää. Tällä hetkellä on silti tärkeintä olla ihminen ja ystävä heille, jotka ovat nyt keskuudessamme ja joille pystymme ystävällisyyttä osoittamaan.

Mitä sitä ihminen hätäpäissään ottaakaan mukaansa, kun lähtee äkisti
kotoaan? Muun muassa leipäjuuren. Tämä on Riian Miehitysmuseosta.

Punainen kortti lasta pilkkaavalle Charlie Hebdolle!

Charlie Hebdo teki sen taas. Ja tällä kertaa niin halpamaisesti, että minultakin nousee savu korvista. Yleensä olen sitä mieltä, että systeemeille ja ideologioille saa ja pitää nauraa. Silloin sen systeemin ja ideologian sisällä on helpompi hengittää ja sen virheitä voi korjata, kun niitä ilmenee.

Lapsille ei saa nauraa. Lapsia ei saa pilkata. Lapsilla ei saa rahastaa eikä ratsastaa.
Satiirilehden piirtäjä kuvitteli tilanteen, jossa viime syksynä Välimereen hukkunut pieni Aylan Kurdi ei olisikaan hukkunut, vaan pääsi Eurooppaan - ja kasvoi naisia porukassa jahtaavaksi pojankoltiaiseksi. Enpä nyt viitsi linkittää piirrosta tähän.

No niin no, tottahan se on, että emme tiedä, mitä tulee ihmisestä, jota autamme. Jos jään juttusille laitapuolen kulkijan kanssa, hän saattaa seurata minua kotikadulle ja aloittaa pitkään kestävän vainoamisen.
Jos neuvon kartalta tietä sitä kysyvälle turistille, hänen kaverinsa saattaa sillä aikaa kähveltää puhelimeni.
Siperia opettaa sinisilmäistä. Toivottavasi opetukset eivät ole niin tylyjä, että myötätuntosäkkimme tyhjenee pohjia myöten.

Jyväskylässä oli viime viikolla Kirkon kasvatuksen päivät, joiden havahduttava tilaisuus käsitteli lapsiköyhyyttä. Arkkipiispa Kari Mäkinen oli yksi tilaisuuden puhujista.
Hän pahoitteli, kuinka talous määrittää meillä käytävää keskustelua.
- Samalla meille on muodostunut ajatus, että ikävä kyllä kaikki eivät selviydy ja jotkut jäävät ulkopuolelle. Se nyt vaan sattuu olemaan se hinta, joka meidän täytyy maksaa, jotta enemmistön vauraus säilyy.
Virkansa puolesta arkkipiispa puhui jotain Jeesuksestakin. Kuten siitä hetkestä, jona Jeesus nosti esimerkiksi lapsen. Ihan satunnaisen lapsen. Jeesus ei valikoinut eturivissä silmät loistaen viittaavaa "ope mä tiedän" -lasta. Eikä sitä takarivin "tulevaisuuden lupausta, jonka kyvyt vielä piilevät".
Jeesus vain osoitti lähellä olevaa lasta: Tulkaa lapsen kaltaiseksi.
Lapsi tulee huomata tässä päivässä ja nyt, laskelmoimatta ja miettimättä, että tämä sylittely ja silittely kasvattaa hänestä tulevaisuuden menestyjän.
Ihan vain, koska hän on lapsi. Koska hän on NYT


PS. Pitkään - liian pitkään - olen luullut, että Jeesus lupasi: Lapsi on Jumalan silmäterä. Ei se ole lupaus. Se on imperatiivi meille aikuisille. Kunnioita lasta.

Näin kohtaat hyvän myyjän

Tallinnassa käytiin. Varsinainen päämäärähän oli tietysti Piparkoogimaania. Sataman läheiseen ostoskeskukseen eksyttiin, ihan viattomalla mielellä ja ilman ostoaikeita.
Käytävällä päivystää myyntipöytänsä takana nuori nainen: Tere! Tässä hyviä ihovoiteita, saa kokeilla ilmaiseksi.
Noh... jos nyt ilmaiseksi saa pakkasen karhentamiin käsiin hyväntuoksuista hoitoa, niin olkoon menneeksi.

Ensin loiskaus voidetta rouvan vasemmalle kämmenselälle, ja selostuksen kanssa. On Kuolleen meren mineraaleja, on vitamiinia (A, B, C, D, niin pitkään kuin aakkosia riittää). Niin on luonnonmukaistakin.
Sitten loiskaus herran vasemmalle kämmenselälle. Oi, onpa herralla karheat kädet, mutta tätä kun laittaa kerran päivässä, niin kyllä tokenee silkinpehmoiseksi. Riittoisaa on, yksi pikkutuubi kestää kolme vuotta.
(No, myy nyt yksi tuubi.)

Sitten toisesta tuubista oikealle kämmenselälle, sekä rouvalle että herralle. Erituoksuista. Kehotus nuuskuttaa tuoksuja ja vertailla, kumpi parempi. Eka oli parempi ja miedompi.
Selostusta jatkuu. Tämä voide silmäpussit korjaab. Couperosan häätääb. Kymmenen vuotta nuorentaab.
(Toinen tuubi, kiitos.)

Lisää käyttömahdollisuuksia: Sopii käsiin, kasvoihin, ja herra voi sitten voidella joka päivä (iga päev) rouvan decolteealueen tällä voiteella.
(No, myy se kolmaskin tuubi.)

Ja mitäänhän ei pitänyt ostaa.