Poliisi ei turvannut Maailma kylässä -festaria uhkauksilta

Maailma kylässä -festari kokosi viikonloppuna yleisöä lapsiperheistä ikääntyneempiin maailman nykytilasta kiinnostuneisiin ihmisiin. Tapahtuma kertoo olevansa kaikille turvallinen paikka. Rautatientorin liepeillä Ateneumin nurkilla saivat kuitenkin mellastaa kansallismieliset mielenosoittajat, joiden äänentoistolaitteet peittosivat tapahtuman puheenvuorot. He osoittivat ensin mieltä kurdeja vastaan, jotka puolestaan osoittivat mieltä Turkin kurdipolitiikkaa vastaan. Sen jälkeen osansa saivat Maailma kylässä -tapahtuman ”globalistit”, jotka eliminoidaan, kun kansannousu koittaa. Saunan taa uhattiin viedä myös taannoin sisäministerin pestiä hoitanut Petteri Orpo sekä presidentti Sauli Niinistö, koska he ovat maanpettureita.
Kuuntelin sivusta, kuinka pari maahanmuuttajaa kysyi kauhistuneina suomalaiselta ystävältään: Onko tuo totta?

On oltava hiton iso sauna, jonka taakse tämä väki uhkausten mukaan mahtuu.
(Kuva Tanja Ryhänen. Lisää kuvia täältä:

Pyysin että poliisi kehottaisi kourallista mielenosoittajia  hiljentämään ämyreitään. Vaan ei: heillä on kokoontumis- ja sananvapaus. Kokoontumispaikaksi oli sallittu Ateneumiun kulma, josta on ”näköyhteys kurdien mielenosoitukseen”.
Twiittasin Helsingin poliisille. Vastaus tuli pikaisesti.
”Poliisin tehtävä on varmistaa, että lainmukainen kokoontumisvapaus toteutuu. Poliisin ja muiden viranomaisten tulee kohdella kaikkia juridisesti ja hallinnollisesti tasavertaisesti riippumatta siitä, minkä puolesta mieltä osoitetaan.”

Myöhemmin mielenosoittajia kierteli Maailma kylässä -festareilla osanottajia kuvaten. Se ei ollut asiallista eikä vastannut festareiden turvallista koko perheen tapahtuman henkeä. Onneksi he kohtasivat siellä ystävällisen vastaanoton, ainakin Rasmuksen kojulla. Katso video, tulet hyvälle päälle.

Liputan sanan- ja kokoontumisvapauden puolesta. Tappouhkaukset eivät ole sananvapautta. Kokoontumisvapautta voi harjoittaa muualla kuin perhetapahtuman liepeillä. Jos mielenosoittajat eivät näitä alkeellisia käytöstapoja ymmärrä, jonkun – virkavallan? – on osoitettava se heille.
Kokoontumislain neljännen pykälä sanoo näin: julkisen vallan on edistettävä kokoontumisvapauden käyttämistä turvaamalla oikeus kokoontua ilman ulkopuolista häiriötä ja luomalla edellytyksiä yleisten kokousten järjestämiselle. (Kokoontumislaki 4 pykälä, Turvaamis- ja edistämisvelvollisuus)

Kaikesta tästä jäi huono maku. Sitä onneksi kompensoi  syyrialainen leipänen, joka oli täytetty öljyssä pehmennetyillä voikukanlehdillä.

EDIT 28.5. Korjattu Suomi ensin -mielenosoittajat kansallismielisiksi mielenosoittajiksi. Sama ryhmittymä päivysti turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen liepeillä alkuvuodesta 2017 sekä Kiasman aukion lähettyvillä että Rautatientorilla.

Äidin halausta ikävä

Tänä vuonna äitienpäivä on minulle ristiriitainen päivä. Soitan onnittelupuhelun omalle äidilleni, viime viikonloppuna piipahdin hänen luonaan ja vein kettukarkkeja.
Päivää vietän oman kutistuneen perheen kanssa. Tytär tulee kylään ja ehkä siinä vegaanikakku kyhätään. Tytär osaa tehdä kauniita kakkuja, poika, jota nyt kaipaan, roiskaisi koristeet suurpiirteisemmällä otteella: siinä on!

Tänä päivänä
kiitän siitä mitä on
ja mitä oli.
Hautasi hiekkaan piirrän:
Pulvis et umbra sumus. *

(Olemme tomua ja varjoa*.)

Kuvan piirsi Jalil Jafari. Se mukailee valokuvaa, joka esittää
nuorta naista, joka osallistui Afganistanissa yliopiston pääsykokeisiin lapsi mukanaan.

Vastaanottokeskuksissa asuu paljon nuoria, joiden elämää leimaavat koti-ikävä, epävarmuus, pelko, pienet toivonpilkahduksetkin. Myös he muistavat äitejään, jotka ovat maailman toisella laidalla. Jotkut heistä voivat soittaa perheelleen, toisten perheet ovat tietymättömissä, joidenkin vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet tai kadonneet pakomatkan aikana.

Nuoret yrittävät pitää yllä optimismia ja kertoa kotiväelleen, että kaikki on hyvin. Moni ei tohdi kertoa, että turvapaikkaa ei tullut. Myös kotiväki yrittää säästää paossa olevaa nuorta huonoilta uutisilta. Nuoret kantavat vastuuta perheistään. Jos joku heistä on löytänyt työtä, hän lähettää rahaa kotiin.

Kulttuureissa, joista turvapaikanhakijat tulevat, perhe- ja sukuyhtyteys on kiinteä. Yksin Eurooppaan ajelehtineiden nuorten äiti-ikävä on musertava. Moni on onneksi löytänyt tukihenkilökseen Suomi-äidin. Mutta oma äiti – hän on korvaamaton.

Tämän runon äidilleen on kirjoittanut 19-vuotias afgaani Seyed, joka on ottanut suomen kielen haltuunsa reilun kahden ja puolen vuoden aikana ja kirjoittaa tekstejä kotimaasta ja pakolaisuudesta.

En tiedä mitä teet äiti kulta.

En tiedä oletko kunnossa vai et.
En tiedä miten elämä menee eteenpäin äidilläni.
En tiedä jaksatko vielä vai et.
Ei tiedetä voidaanko tavata joku päivä uudestaan.
Muistatko kun olin sinun lähellä
monta kertaa päivässä,
olin sinun halauksessa.
Mutta nyt olen todella kaukana
sinun halauksesta.
Et tiedä kuinka paljon nyt tarvitsen sinun halausta.

Äiti haluan itkeä,
mutta ihmiset sanovat että olen hullu.
Äiti haluan mennä pois maailmasta,
mutta sinua takia en voi tehdä sitä.
Äiti, voi äiti, minua pelottaa ilman sinua.

En tiedä oletko silloin elossa.
Et tiedä kuinka paljon haluan olla sinun kanssa.
Et tiedä kuinka paljon mulla on ikävä sua.
Et tiedä kuinka paljon joskus itken
kun olen todella kaukana sinusta.
En tiedä milloin voin nähdä sinua.

Mutta rukoilen koko ajan.
Jumala kuuntelee mitä minä sanon.
Äiti sano Jumalalle, että mä en voi elää ilman sinua,
en jaksa ilman sinua.
Voi äiti miten kaunista on,
kun näen sinua.
Äitini on kuin enkeli.
Äiti kulta missä olet.
Voi rakas äiti milloin voin olla sinun kanssasi.
Toivon että nähdään pian.
Minullakin tosi paljon ikävä sinua rakas äitini.
Joku päivä voimme nähdä toisiamme.

Oletan, että myös niissä turvapaikanhakijaperheissä, joiden täysi-ikäistyneet nuoret Suomi on erottanut perheestään ja kyydännyt vainon ja terrorin keskelle, äitienpäivää vietetään matalalla profiililla.

Kun orpotyttö kouluun lähti

Synnyinkotini lipaston - tai no me sanomme, että se on senkki, tai shenkki - laatikosta löytyi noin kymmenen sentin kolikon kokoinen rintaneula. Sitä koristaa suomenkarjaan kuuluvan lehmän kuva.
Ei mikä tahansa pinssi, vaan äitini koru karjakkokoulusta, jota hän kävi sotavuosina Maaningan Halolassa. Kiinnitysneula on valitettavasti katkennut, joten korua ei voi enää käyttää.






















Äitini, tuo 98-vuotias vuolaasti tarinoiva vanhus, kertoo, kuinka hänen isänsä karautti hevosella Portaanpään kristillisen kansanopiston pihaan Lapinlahdella. Reessä istui liuta tyttäriä, joille isä lupasi: Tänne sitä työkii sitte isompina peäsettä.
Toisin kävi: tuli 30-luvun lama, siihen liittyvä takuuhuijaus ja ensin äidin sairaus ja kuolema, kohta isän sairaus ja kuolema. Kuusipäinen lapsilauma hajosi: osa lähti piioiksi, osa päätyi huutolaisiksi. Äitini osaksi tuli piikominen naapurikylän opettajan kodissa lastenhoitajana.

Haaveet kansanopiston tuomasta sivistyksestä eivät toteutuneet. Sen sijaan äitini piti sinnikkäästi kiinni siitä, että oppia on saatava. Karjapiian pesteillä maalaistaloissa taskuun karttui rahaa, joka mahdollisti karjakkokoulun käymisen Maaningan Halolassa. Koulu osui sotavuosiin ja keskeytyikin välillä.
Karjakon kohtelu eri maalaistaloissa vaihteli, mutta yksi asia pysyi: pitkät ja työpäivät täynnä vastuuta elävistä eläimistä.

Sittemmin äitini ja isäni hankkivat rintamamiestilan noin 5-6 lehmän navetoineen. Karjakkoäidilläni oli erityisosaamista, ja häntä kutsuttiin avuksi, kun naapurien navetoissa lehmän poikiminen pitkittyi tai kun lypsikki lamaantui syömättömänä makaamaan parressaan. Maksutta tietysti, ellei pullakahveja lasketa.

Äidilläni ja hänen sisaruksillaan olisi ollut koulupäätä, mutta he eivät päässeet näyttämään osaamistaan. Kehuttavia koulutusmahdollisuuksia ei ollut myöskään minun sisaruksillani, sillä syrjäisessä maalaispitäjässä ei ollut keskikoulua eikä kyytejä naapurikaupungin kouluihin. Koulupäätä ja -halua olisi kyllä piisannut. Minä pääsin keskikouluun, kun sellainen vihdoin ja viimein saatiin kotikuntaani.

Olen näemmä ihminen, jolla on aina toinen jalka menneisyydessä. Haen vauhtia äitini koulunkäynnistä, kun oikeastaan ajattelin tämän päivän nuorten koulutusmahdollisuuksia. Ja niiden puutetta.
Äskettäin eduskunnalle luovutettiin kansalaisaloite toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta. Pelastakaa Lapset ry on jo kauan etsinyt kummeja - sponsoreita - suomalaisille nuorille, joiden perheillä ei ole varaa nuoren koulukirjoihin ja muihin oppimateriaaleihin. Huonontuneet bussiyhteydet ovat sivukylien nuorten kouluunpääsyn jarruna. Ammattikoulutusta on heikennetty ja resursseja vähennetty, etäpäiviä lisätty,
Nuorten syrjäyttäminen opintomahdollisuuksien ulkopuolelle tulee kalliiksi.  Kalliimaksi kuin satsaaminen koulutukseen nyt.


Ps. Minusta tuo karjakkomerkki on niin kaunis, että haluaisin teettää siitä uusiokorun itselleni. Kukahan sen ideoisi ja valmistaisi? Olisiko vinkkejä?