perjantai 11. toukokuuta 2018

Äidin halausta ikävä

Tänä vuonna äitienpäivä on minulle ristiriitainen päivä. Soitan onnittelupuhelun omalle äidilleni, viime viikonloppuna piipahdin hänen luonaan ja vein kettukarkkeja.
Päivää vietän oman kutistuneen perheen kanssa. Tytär tulee kylään ja ehkä siinä vegaanikakku kyhätään. Tytär osaa tehdä kauniita kakkuja, poika, jota nyt kaipaan, roiskaisi koristeet suurpiirteisemmällä otteella: siinä on!
Tänä päivänä
kiitän siitä mitä on
ja mitä oli.
Hautasi hiekkaan piirrän:
Pulvis et umbra sumus. *

(Olemme tomua ja varjoa*.)


Kuvan piirsi Jalil Jafari. Se mukailee valokuvaa, joka esittää
nuorta naista, joka osallistui Afganistanissa yliopiston pääsykokeisiin lapsi mukanaan.









































Vastaanottokeskuksissa asuu paljon nuoria, joiden elämää leimaavat koti-ikävä, epävarmuus, pelko, pienet toivonpilkahduksetkin. Myös he muistavat äitejään, jotka ovat maailman toisella laidalla. Jotkut heistä voivat soittaa perheelleen, toisten perheet ovat tietymättömissä, joidenkin vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet tai kadonneet pakomatkan aikana.
Nuoret yrittävät pitää yllä optimismia ja kertoa kotiväelleen, että kaikki on hyvin. Moni ei tohdi kertoa, että turvapaikkaa ei tullut. Myös kotiväki yrittää säästää paossa olevaa nuorta huonoilta uutisilta. Nuoret kantavat vastuuta perheistään. Jos joku heistä on löytänyt työtä, hän lähettää rahaa kotiin.
Kulttuureissa, joista turvapaikanhakijat tulevat, perhe- ja sukuyhtyteys on kiinteä. Yksin Eurooppaan ajelehtineiden nuorten äiti-ikävä on musertava. Moni on onneksi löytänyt tukihenkilökseen Suomi-äidin. Mutta oma äiti – hän on korvaamaton.

Tämän runon äidilleen on kirjoittanut 19-vuotias afgaani Seyed, joka on ottanut suomen kielen haltuunsa reilun kahden ja puolen vuoden aikana ja kirjoittaa tekstejä kotimaasta ja pakolaisuudesta.
En tiedä mitä teet äiti kulta.
En tiedä oletko kunnossa vai et.
En tiedä miten elämä menee eteenpäin äidilläni.
En tiedä jaksatko vielä vai et.
Ei tiedetä voidaanko tavata joku päivä uudestaan.
Muistatko kun olin sinun lähellä
monta kertaa päivässä,
olin sinun halauksessa.
Mutta nyt olen todella kaukana
sinun halauksesta.
Et tiedä kuinka paljon nyt tarvitsen sinun halausta.
Äiti haluan itkeä,
mutta ihmiset sanovat että olen hullu.
Äiti haluan mennä pois maailmasta,
mutta sinua takia en voi tehdä sitä.
Äiti, voi äiti, minua pelottaa ilman sinua.
En tiedä oletko silloin elossa.
Et tiedä kuinka paljon haluan olla sinun kanssa.
Et tiedä kuinka paljon mulla on ikävä sua.
Et tiedä kuinka paljon joskus itken
kun olen todella kaukana sinusta.
En tiedä milloin voin nähdä sinua.
Mutta rukoilen koko ajan.
Jumala kuuntelee mitä minä sanon.
Äiti sano Jumalalle, että mä en voi elää ilman sinua,
en jaksa ilman sinua.
Voi äiti miten kaunista on,
kun näen sinua.
Äitini on kuin enkeli.
Äiti kulta missä olet.
Voi rakas äiti milloin voin olla sinun kanssasi.
Toivon että nähdään pian.
Minullakin tosi paljon ikävä sinua rakas äitini.
Joku päivä voimme nähdä toisiamme.


Oletan, että myös niissä turvapaikanhakijaperheissä, joiden täysi-ikäistyneet nuoret Suomi on erottanut perheestään ja kyydännyt vainon ja terrorin keskelle, äitienpäivää vietetään matalalla profiililla.


3 kommenttia:

  1. Koskettavaa tekstiä, jonka luin TÖISSÄ!Monissa maissa äiti on AINA kotona töissä. No maassa maan tavalla.Jotenkin vaan joskus tuntuu, että olisin valmis laskemaan elintason ihan maan tasalle kunhan olisin lasteni kanssa, odottaisin heitä koulusta kotiin, eläisin heille. Mutta, kun on niin HIENO VARHAISKASVTUS! Vai onko? Mikä on elämässä lopulta tärkeää? Anteeksi jos rakensin väärään aikaan väärässä paikassa. Voimia ja Siunausta rakas Kaarina. Sinä olet avarakatseinen ja rakastettava äiti❤

    VastaaPoista
  2. Kiitos minultakin. Kiitos, että olet ihminen, joka o monelle äiti...

    VastaaPoista