Synnyinperheeni
perimätieto kertoo kahdesta harmaaraitaisesta, kotikissoja isommasta "villikissasta", jotka olivat kulkeutuneet
meille. Koska niillä oli M-kuvio otsassa, ne olivat Mikkoja.
Mikot olivat
älykkäitä ja fiksukäytöksisiä. Ne olivat tarkkailleet ihmisiä,
ja tiesivät, miten tuvan oven sai auki; kissat nousivatkin seisomaan
takajaloilleen ja työnsivät etutassuillaan ovenkahvaa. Kun ihmiset
kiinnittivät toimintaan huomiota, Mikot laskeutuivat takaisin
neljälle tassulleen muina kissoina ja ryhtyivät nuolemaan
turkkiaan. Kun ihmiset söivät, kissat tulivat istumaan penkille ja
laittoivat tassunsa pöydälle. Toinen Mikko kurkotti puukkoa, ja isä
varoitti: älä älä, se on terävä. Isosiskoni oli välillä hätää
kärsimässä, kun isokokoinen Mikko tuli ja otti hänen käsistään
pullapalasen. Edes penkille seisomaan nouseminen ei auttanut, sillä
Mikko tuli perässä.
Kun
minä synnyin ja huusin koliikkia ensimmäiset puoli vuotta,
viimeisin Mikko ei ilahtunut rauhanhäiritsijässtä. Kun
kasvoin, aloin rytyyttää kissaa. Välillä se kiipesi pakoon
uuninpankolle, kunnes lähti kevätreissuilleen eikä enää
palannut.
Olen
ollut pienestä lähtien kissa. Niin kissa kuin ihminen voi olla.
Konttasin kodin lattialla - sukkahousujen vyötäröön takapuolen
päälle olin laittanut vyön hännäksi - ja puskin äitiä
pohkeeseen. Äiti silitti, ja minä kehräsin. Olin varma, että
isona minusta tulee kissa. Välillä pyysin äitiä kokeilemaan
selkääni: eikös siellä jo ala tuntua kissan selkäkarvoja? Äiti
myötteli, ja minä kehräsin vielä kovempaa.
 |
Tässä minä silitän kissaa. Tämä taitaa olla
se meillä asustanut töpöhäntä |
Koska
en osannut tehdä eroa kissan ja ihmisen välillä, yritin opettaa
kissoja ihmisten tyyliin. Olin pannut merkille, kuinka isä
pötkähti tuvan kansisängylle päivälevoille. Koska
kissamme oli poika, aloin opettaa sitä miesten
tavoille: pitää köllöttää selällään, vasen jalka koukussa ja
oikea jalka siinä vasemman polven päällä. Ei kissa tykännyt eikä
oppinut.
Yhtenä talvipäivänä äiti kuuli, kuinka kissa naukui
henkensä hädässä ulkoeteisessä. Äiti ryntäsi paikalle - ja
löysi kissan ja minut. Olin pakottanut kissan polvieni väliin
lattialle selälleen, estin sitä karkaamasta ja kairasin terävää
puunsälettä sen mahaan. Mitään vaurioita ei tapahtunut, koska
äiti ehti hätiin. Mistä oli kyse? No siitä, että minut oli
edellispäivänä rokotettu, ja minä olin saanut päähäni, että
kissakin pitää rokottaa, "että se ei tule kipeäksi".
Kissalle
vaarattomampi tavoille opettaminen liittyi kissatappeluun. Pihaamme
tuli vieras kissa, jonka tiesin meidän kissamme siskoksi. Kissat
sähisivät, murisivat, mourusivat, räpsivät kynsisillä tassuilla
toisiaan - ja minä otin meidän kissamme syliini ja aloin selittää:
Kuulepa kun se on sinun sisko. Ei siskon kanssa saa noin rumasti
tapella. Etkö sinä muista siskoa? Kissa ei kuunnellut kasvatustani
vaan puri minua pahanpäiväisesti oikeaan käsivarteen ja kiemursi
itsensä vapaaksi. Kun tarkkaan katson, näen kulmahampaiden jäljet
vieläkin vaaleina arpina ihossani.
Lapsuuteni kissat siis
opettivat minulle sitä läksyä, jota ihminen saa koko elämänsä
ajan opetella: minun hyväni ei ole toisen hyvä. En voi oman
kokemukseni perusteella tietää, mikä toisesta ihmisestä (tai
eläimestä) on hyvää, hyödyllistä tai ilahduttavaa.
Lapsuuteni
ihanin herätys oli se heinäkuinen aamu, kun avasin silmäni ja
näin, kuinka tyynyllä nukkui hyvin pieni musta ja karvainen mytty.
Kissaton vuosi päättyi! Heinätalkoisiin meille tullut naapurin
isäntä oli tuonut kissanpoikasen takkinsa sisässä töihin
tullessaan. Kissanpentuajat olivat ihania. Lempileikkini oli
pötköttää lattialla ja vetää oikealla kädellä nauhaa, johon
oli sidottu paperinöttönen. Kissa laukkasi nöttösen perässä
ympyrää oikealta puoleltani, pään ympäri, vasemmalle puolelle ja
mahan yli. Kutitti ja nauratti. Kissantavoille opettelu oli hauskaa.
Yksi pentunen opetteli istumaan kuin aikuiset kissat, häntä
tiiviillä kiemuralla vieressä - mutta se oli liian hankala homma,
ja kissa kupsahti muutaman kerran kyljelleen. Sitten se tajusi
harjoitella taitoa seinän vieressä.
Kerran
utelias kissarukka meni pienestä onkalosta kurkkimaan pihakaivoon -
ja putosi sinne. Molskis. Koukimme sen kaivosta pois
hiilihangolla.
Entäpä ne kesät, joina tyttökissa alkoi
pyöristyä. Synnytyksen lähestyessä ne pyysivät apua äidiltä,
joka laittoi niille pesän ja sanoi ystävällisellä äänellä
kannustavia sanoja. Pahvilaatikkoon ilmestyikin sitten liuta
erivärisiä avuttomia rääpäleitä, joita emo syötti ja nuoli -
ja kehräsi ja katsoi meitä ylpein ja omistavin katsein. Kissat
kasvoivat tuvassa ja siirtyivät aikuisina navettakissoiksi.
Joskus
kissaemot synnyttivät poikueensa heinälatoon. Pennut löytyivät
aikojen kuluttua ja olivat jo puolivilliintyneitä, kun eivät olleet
tottuneet ihmisen kosketukseen ja läheisyyteen. Kerran löysin poikueen ihan sattumalta, kun hypin
heinissä: ykskas edessäni oli viisi-kuusi kissalasta, jotka
sähisivät ja sylkivät pienet kidat ammollaan päin tuntemattoman
ihmispedon naamaa.
Kissaemon opetukset olivat hauskaa seurattavaa.
Yritimme arvailla, mitä eri äänellä päästetyt maukaisut ja muut
äänet merkitsivät. Nyt se sanoo niille, että odottakaa tässä,
kynnyksen yli ei saa mennä. Nyt se sanoo, että kohta tulee hiiriä.
Ja hiiriä tulikin: aamusella ladonovella saattoi odottaa kymmenen
hiiripaistia. Sitten tuli se hetki, kun emo alkoi vieroittaa
poikasiaan. Viisauttahan se on, mutta näytti välillä kovalta
komennolta. Imemään, painimaan ja telmimään tottuneet lapset
saivatkin tylyä sähinää ja murahtelua.
Kissanpoikasista
oli useinkin liikatuotantoa. Meidän isä oli hentomieli, eikä
saanut niitä pois päiviltä - ja se entisajan pois päiviltä
saaminen ei sitten tarkoittanut sitä, että kissa vietiin piikille
eläinlääkäriin. Se tarkoitti naapurinisännän vierailua. Lopusta
en halunnut tietää.
Yhden traagisen kerran kissaemo meni
pois tolaltaan. Ensinnäkin poikasten pesälaatikkoa jouduttiin
siirtäämään suursiivouksen takia. Toiseksi taivaalla mourusi
suuriäänisiä lentokoneita lentoharjoitusten vuoksi. Kun pidimme
taukoa siivouksessa ja menimme katsomaan pentuja, laatikko oli tyhjä.
Tai ei kokonaan tyhjä: jäljellä oli yksi pieni etutassu. Emo oli
hädissään syönyt koko pesueensa, ja kun löysimme sen, se istui
laiturilla ja lipitti vettä joesta. Tämän tapahtuman muistan aina,
kun mediassa puhutaan lapsisurmista. Ihminenkin on -
haavoittumaisimmillaan - biologiaa.
Alakoulussa
olin innokas koulukirjaston asiakas. Joka syksy kirjastoon tuli uusi
Pekka Töpöhäntä -kirja - niitä kapeita pitkiä kirjoja, joissa
oli paljon lukemista, ei kuvakirjoja. Vaikka olihan niissäkin
mustavalkoisia piirroskuvia. Varausjono oli pitkä. Pekka oli NIIN
lapsuuteni sankari, oikeamielinen ja neuvokas, ja veti aina lopulta
pitemmän korren, vaikka Monni ja sen hännystelijät Pilli ja Pulla
yrittivät kaikkensa. Aikuisena luin, että Pekka oli melkoinen
poliittinen eläin, sillä Gösta Knuttson kirjoitti kirjaa
1930-luvulla. Monni oli pieni viite Hitleriin päin. Muutama vuosi
sitten kävin perheen kanssa Upsalassa. Tuomiokirkon mäellekin
kiipesimme, ja lähetin mielessäni terveisiä Tuomiokirkon vanhalle
Maijalle. Valitettavasti lapsemme olivat jo sen verran isoja, että
eivät lähteneet Pelle Svanslös -kierrokselle vanhaan kaupunkiin,
vaikka pyysin heitä alibiksi itselleni. Pekka-mukin ostin sieltä
muistoksi.
 |
Ja tästähän Viiru-kissa ei tykännyt: roikotin sitä kauluksena. Iso
ihminen ja ei kun kissaa kiusaamassa. | | | | |
Vieläkin
harmittaa, että meillä ei ollut kissaa jo silloin, kun omat lapseni
olivat pieniä. Tyttö toi kotiin kaksi gerbiiliä ja yhteisomisti
parhaan kaverinsa kanssa kaksi kania... mutta sitä kissaa me
kaipasimme. Kävimme monena kesänä lomalla maatilamajoituksessa
Kalajoella, ja siellä oli kissaemo poikasineen. Sielläkin seurasin,
kuinka emo lähti hiirestämään ja varoitti poikasiaan matalalla
äänellä maukuen: ei tämän kynnyksen yli. Ja mikäpä siinä oli
auringonpaisteessa kissalasten odotella. Muistiin on piirtynyt kuva
siitä, kun alun toisella kymmenellä oleva poikamme istuu ladossa
heinäpaalin päällä päässään vihreä lippalakki - ja lakin
päällä kissanpoika.
Tyttäreni
sanoi kerran, että hän hommaa minulle kissanpoikasen siinä
vaiheessa, kun muuttaa kotoa pois. Ja niin hän tekikin: toi pienen
mustan kissalapsen ja antoi sille nimen Muksu. Siitä piti tulla
hänen kissansa, mutta valitettavasti hän ei voinut pitää sitä
huoneessaan. Huoneessa terraariossa asuneet gerbiilit nimittäin
hermostuivat, kun Muksu makasi terraarion päällä niitä
tuijottaen. Muksusta tuli minun lapseni. Vaikka se oli ihan
laillisessa luovutusiässä, sitä lapsetti. Jotta se olisi saanut
unen, sen piti nukkua rintakehäni päällä, imeä yöpyuvun
pääntieresoria ja kehrätä ja tarpoa. Sillä on sama tapa
edelleen, vaikka se on jo iso poika, neljävuotias. Sille kelpaa vain
yksi ja sama yöpuku, punainen trikoomekko, jonka pääntien se on
kuluttanut irstaan avaraksi. "Mennäänkö nukkumaan",
kysyn kissalta, ja se on jo sängyssä ennen kuin minä.
Tyttärellä
on kaksi kissaa. Pienikokoinen mutta aikuinen tyttökissa on noin
puolivuotiaan kokoinen. Se kulkee perässä, kääntää keikuttelee
päätään ja katsoo silmiin. Sopuisa tyttö - tiettyyn rajaan asti.
Kun se alkaa murista ja näyttää suuttumisen elkeitä, ihmisen on
paras uskoa, että leikki on nyt loppu. Kun Katti puraisee, se tekee
sen koko leukojensa voimalla. Äkkipikaisen luonteensa vuoksi se
olisikin joutunut nukutettavaksi, ellei tyttäreni olisi ottanut
täysharmaata kaunokaista hoitoonsa.
Tyttären toinenkin kissa on
piikiltä pelastettu. Se oli vajaan kuukauden ikäinen, kun päätyi
tyttärelle. Se kikisi pienellä äänellä ki-kii ja sai siksi nimen
Kiki. Komea ilveksen näköinen kolli on enimmäkseen Katin tassun
alla.
Kun tyttäreni kissat vierailevat meillä, meidän Muksu
piileskelee alkuun sängyn alla tai vaatekomeron ylähyllyllä.
Sitten alkaa voimainmittelö. Yöllä herään Katin kumeaan murinaan
kuin kaukaiseen ukkosen kumuun. Sitten kuuluu tshäh - thsssssssssss
pitkää sähinää. Kohta sänkyni pohja kopisee, kun kissat
painivat. Kun voimatasapaino on muutaman päivän kuluessa löytynyt,
ne nukkuvat sovussa minun sängyssäni - ja katsovat minua moittivan
hämmästyneinä, kun yritän illalla nukkumaan: niin tosiaanko
ajattelit tähän tulla?
 |
| Etualalla tyttäreni harmaa Katti, sille julmistelee musta Muksu |
Kun
olin tyttäreni kanssa viikon matkalla Jerusalemissa ja Tiberiaassa,
Jerusalemin-hotellimme edustalla oleskeli kesy kissa. Hotellin
henkilökunta väitti sen ilmestyneen jonkin bussin mukana. Tyttäreni
silitteli kissaa kaikki illat ja sanoi "tankkaavansa kissaa".
Vierailukohteissa meidän huomiomme horjahti aina kun näimme
kissoja. Opas ärähti: ettehän te tulleet Jerusalemiin kissoja
katsomaan! Miten väärässä voi sivistynyt ihminen olla.
Kissa
on ollut minulle aina lohtueläin. Jos minulla menee huonosti, näen
vilkkaita unia kissanpennuista ja aikuisista kissoista.
