tiistai 5. heinäkuuta 2016

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.





Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.


Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.

Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?





1 kommentti:

  1. Kirjoitat sujuvasti ja huumorillakin, on antoisaa lukea. Mietin minäkin elämän ohikiitävyyttä, kun on nyt tätä ikääkin. Tällä iällä elämään tulee pakostakin uusia asenteita.

    VastaaPoista