lauantai 13. heinäkuuta 2019

Turvapaikkapolitiikkamme on holtitonta

Noin. Nyt on sekin kirjoitettu. Ikinä en olisi uskonut niin kirjoittavani, mutta tämä onkin vastaus kansanedustaja Mikko Kärnälle (keskusta) ja kansanedustaja Antti Kurviselle (keskusta), jotka ovat viime aikoina puhuneet julkisuudessa turvapaikkapolitiikasta.

Suomen turvapaikkapolitiikka on monella tavoin holtitonta.
Ensimmäinen holtittomuus kehittyi heti ns. pakolaiskriisin alussa. Kriisihän oli pakolaisilla, ei Suomella. Maahanmuuttovirastoon palkattiin pikaisesti uusia työntekijöitä, joiden kokemattomuudesta moni turvapaikanhakija on joutunut kärsimään. Samassa rytäkässä palkattiin myös halpuutetut tulkit, joista moni ei edes puhu samaa kieltä tai murretta kuin turvapaikanhakija turvapaikkapuhuttelussaan.

Toinen holtittomuus syntyi vuoden 2016 tehtyjen lakimuutosten vuoksi. Varmuuden vuoksi kaikkea kiristettiin - oikeudellisen avun saantia, turvapaikkaehtoja -, eikä kukaan halunnut tai viitsinyt tsekata, mitä nämä lakimuutokset tarkoittivat kokonaisuuden kannalta.

Turvapaikanhakija ja hänen oikeusturvansa hukkuivat pesuveden mukana.




"Infraa" sieltä, minne Suomessa verkostoitunut, suomea oppinut ja
Afganistanissa  yksin pärjäämään joutuva pakkopalautettu asettui.

























Me turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt olemme nähneet holtittomuuksien seuraukset viimeisen kolmen vuoden aikana. Olemme lukeneet päätöspapereita, joissa kaikissa ei ole päätä eikä häntää, ei logiikkaa eikä selkeää suomea. Moni meistä on päätynyt pop up -juristiksi ja selvittänyt rivit ja rivien välit, eikä enää riitä se, että tuntee Suomen lakia - täytyy myös tuntea lähtömaan lakeja, heimoristiriitoja ja erilaisten uskontosuuntausten välisiä ristiriitoja. Jospa olisimme senkin ajan (oman vapaa-aikamme siis) voineet käyttää ystäviemme iloiseen kotouttamiseen.

Me turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt olemme nähneet uusien ystäviemme - lapsiperheiden, nuorten alaikäisten poikien, militiaa paenneiden aikamiesten pelon siitä, että Suomi lähettää heidät vainoajien kynsiin. Unettomuus, masennus ja aloitekyvyttömyys leijuvat vastaanottokeskuksen yllä kuin miasma (miasmalla ymmärrettiin 1700- ja 1800-luvuilla ilmassa leijailevia myrkyllisiä huuruja, joiden ajateltiin aiheuttavan kulkutauteja).

Me tukihenkilöt olemme vaatineet migritarkastusta, joka lopulta - syksyllä 2018 - aloitettiinkin. Owal Group totesi kesäkuussa valmistuneessa selvityksessään ne samat virheet - kauniisti kehityskohdiksi nimettyinä - joista me olemme puhuneet ja kirjoittaneet kansanedustajille, ministereille ja yleisönosastopalstoilla. Ensimmäinen turvapaikkapuhuttelu on ratkaiseva, siinä tehdyt virheet ja laiminlyönnit kertautuvat turvapaikanhakijan vahingoksi.
Kansanedustajat ja ministerit ovat vastanneet meille luottavansa suomalaiseen oikeusjärjestelmään ja virkamiestyöskentelyyn. Owal Groupin selvityksen jälkeen hiljaisuus huumaa korvia.
Selvitys on tehty, päätelmiä ei. Päätelmä nimittäin olisi: vuonna 2015 tulleiden oikeusturva on saatettava oikealle tolalle.

Nytkin pakkopalautusuhan alla on lapsiperheitä ja nuoria afgaanipoikia, jotka tulivat Suomeen alaikäisinä. Suurimmalla osalla heistä ei ole mitään tukiverkostoja Afganistanissa, jossa talebanit ottavat entistä tukevampaa jalansijaa ja tekevät terrori-iskuja. Monella heistä on talebanien nimeltä mainittu tappouhka - ja taskussa maahanmuuttoviraston tyly toteamus: olet nuori ja terve mies, pärjäät siellä kyllä. Yksi heistä on Naim, joka on perhetaustansa vuoksi talebanien merkitsemä. Suomssa hänellä on opiskelupaikka ja ystäväverkostot, Afganistanissa ei ketään - vanhempiin ei ole enää saatu yhteyttä Punaisen Ristin etsintäyrityksistä huolimatta.

Jos Suomi haluaa käydä oikeusvaltiosta, se ei voi kohdella yhtä ihmisryhmää - no sanotaan että holtittomasti. Nyt meillä on paperille pränttättyä tietoa oikeusturvan aukoista, ei mitään "kukkahattujen suvakkien" liioittelua ja tunneperäistä kuohuntaa. Kansanedustajalla(kaan) ei ole enää moraalista oikeutta väittää, että kaikki on ok ja luottakaa viranomaisiin.







 













"If it was your son
you would fill the sea
with ships all by the millions
acting as a bridge
to get it through.
But don't worry,
He's just a child of lost humanity,
of dirty humanity,
which makes no noise.
He is not your son.
Sleep peacefully,
it's not yours."

— Muhammad Najem



tiistai 14. toukokuuta 2019

Saattomatkalla

Olemme kävelleet yhdessä paljon: metsässä, pitkospuilla, tunturissa, suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Nyt saattelin sinut portista, josta menit yksin.
Saattelu eteni hitaasti (tai mistäpä minä tuon tiedän, ajankulku oli erilaista), ja ehdin kirjoittaa muutaman tankarunon.

Minä pirstoudun
palasiksi, jauhaudun
murusiksi, kun
elämän ja kuoleman
myllynkivet pyörivät.

Salakuljetan
sairashuoneeseen metsän,
linnunlaulun ja
neulasten tuoksun, muiston
pilvistä puiden yllä. 

Mustikka kukkii Hitonhaudassa.

Auringonvalo
pyyhkii huoneen seiniä,
sinä hengität
raskaasti. Kohta olet
samaa ilmaa kuin tuuli.

Sairashuoneessa
pyhyys on varovassa
kosketuksessa
ja kivunperkelettä
häätävissä lääkkeissä.

Toivottavasti
kipulääkkeet maalaavat
huoneesi kattoon
Sikstuksen kappelin ja
Mariankirkon kuvat. 

Mariankirkko Krakovassa. Yhdessä nähty, häkellyttävät maalaukset.




















Ja yllättäen
sinusta tuli lintu,
jonka avoimeen
suuhun minä pudotan
kauraleivän muruja.

Lopuksi sinut
puetaan pellavaiseen
pukuun, karheaan
kuin lapsuutesi pyyhe
saunanjälkeisiholla.

Kurjet tanssivat
ja huutavat pellolla
kovaan ääneen, tööt.
Emme kuule kurkien
ääntä yhdessä, enää.

Joutsenten lohtu
minulle siinä, mikä
ei koskaan muutu:
Niiden tulot ja lähdöt
jatkuvat aina, aina.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Kitkerä mamma - katkera ämmä (tarpeeton yliviivataan)

Tähän ei pitäisi puuttua, koska asia ei koske minua. Ainakaan kovin paljoa.

Mutta silti. Minua riepoo se, että Kirkkopäivillä on tilaisuus, jossa piispa Teemu Laajasalo, koomikko Joonas Nordman ja puoluejohtaja Jussi Halla-aho etsivät ilon, ivan, kiusaamisen ja komedian rajoja.
Mistä saa puhua, mille saa nauraa?
Luulenpa, että moni meistä matupatjoiksi, hiekkapilluiksi ja raiskattaviksi suvakkihuoriksi kutsutuista tuntee samaa kiusaantuneisuutta.



Jostain somen syövereistä löydetty kuva kertoo paljon tunteistani nyt.























Tilaisuutta ei vielä ole pidetty, joten marina SAATTAA olla ennenaikaista. Silti tuo kuulostaa minun herkistyneisiin korviini vihapuheen ja rasismin normalisoinnilta - siltä kuuluisalta "uudelta normaalilta".
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho ei ole mitenkään irtisanoutunut aikaisemista kirjoituksistaan, joissa hän puhuu ihmissaastasta ja muun muassa ihmisen instrumentaalisesta arvosta. Yhteydestään irrotettu lause, myönnän, mutta näin se kuuluu: Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.
Itse olen juuri saattohoitanut läheistäni, joka ei lopulta enää saanut lusikkaa omaan suuhunsa. Vaivalloista hengitystä kuunnellessani puhe "intstrumentaalisesta arvosta" palautui irvokkaalla tavalla mieleeni.

Halla-aho on lietsonut ihmisvihaa joukkoihinsa, jopa siinä määrin, että meillä on eduskunnassa kansanedustajia, joiden mielestä on ok kehottaa ihmisiä eliminointitehtäviin SPR:n kohteita vastaan.
”Hyvät kansalaiset, te jotka olette ottaneet isojakin riskejä toimiessanne eliminointitehtävissä olemassa olevien ja suunnitteilla olevien vastaanottokeskuksien tuhoamisessa. Työnne on ja on ollut monella tavalla tärkeää itsenäisyytemme ja turvallisuutemme puolustamisessa.”
Tätä arvioi ansiokkaasti Länsi-Savon päätoimittaja tekstissään.
Samoissa riveissä - siellä vaivoin laitaoikealle siirretyissä - istuu  myös mies, joka kertoo kiittäneensä Jumalaa siitä, että hänen rukouksensa on kuultu, kun vastaanottokeskuksessa palaa.

En ole kuullut, että Halla-aho olisi ennen vaaleja tai vaalien jälkeen "ojentanut omiaan", kuten presidentti Sauli Niinistö kehotti maahanmuuttajia tekemään Oulun törkeiden raiskaustapausten jälkeen.

Jussi Halla-aho on viileässä tyyneydessään salonkikelpoinen, kuin toiselta planeetalta suoraan toimintaan turvautuvien kannattajiensa kanssa. Ehkä kaikki häntä äänestäneet eivät ole havainneet yhteyttä hänen ja kiihkeimpien rivijäsenten välillä. Ehkä he eivät sittenkään kannata rasismia. Jos kyseessä on tietämättömyys, se on vain laiskuutta.
Jos he tietävät mutta silti hyväksyvät - se on jotain, jolle minulla ei ole sopivia sanoja.


JK:
Tilaisuuden ympärillä käydyssä keskustelussa toteutuu taas se äärioikeiston viestinnällinen toiveuni. Se herättää kuuluisuutta ja kähinää. Tilaisuuden järjestämistä vastustavat ovat jo esittäneet mielipiteensä, kuten Samuli Suonpää perustellussa kolumnissaan, joku on jo eronnut kirkosta. Tilaisuutta odottavat ovat jo pöyristyneet suvaitsevaiston suvaitsemattomuudesta ja eronneet kirkosta. (Hienosti meni?)
Ihan perus-meininkiä.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.


"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu su
omea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on
huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 


"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.


Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  

Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.



Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.




Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.


 

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.


Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.
















Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Hei, minä haluan syödä, elää ja hengittää

Mietin nuorten ilmastolakkoa ja muistelin omia pelkojani, jotka painoivat minua, kun olin vähän alle kaksikymppinen.
Sotaveteraanin tyttärenä pelkäsin sotaa. Eritoten totaalista ydinsotaa, kun kuulin, että silloisilla ydinasemäärillä olisi voinut tuhota maapallon monta kertaa. Taisin välillä kävellä hissukseen varpaillani, ettei askelteni tärinä herättäisi salaisissa säilöissään uinuvia maailmanlopun hirviöitä.. Arvatkaa kahdesti, kaipaanko niitä aikoja.

Lukiovuosina luin Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät. Siinä amerikkalaiskirjailija kuvasi ympäristömyrkkyjen vaikutusta luontoon. Kun linnut katoavat, laulu metsissä lakkaa.
Kirja aiheutti kahdenlaisen kohun: se herätti ihmiset suojelemaan luontoa, se sai torjunta-aineteollisuuden asettumaan puolustuskannalle. Carson piti erityisesti DDT:tä vaarallisena aineena, ja hänen kirjansa olikin yksi tekijä, joka vaikutti sen käytön kieltämiseen.
Yhden virhearvion Carsonkin teki: hän piti neonikotinoiden käyttöä hyvänä ideana. Nykyään niitä pidetään yhtenä syynä mehiläis- ja  muiden hyönteisten kadolle.

Carsonin ennustus lintukadosta näyttää pitävän paikkansa. Siihen on monta syytä. Jossain päin maailmaa ihmiset syövät "meidän" muuttolintujamme. Lintujen luontaiset ympäristöt muuttuvat ja katoavat, kun maanviljely muuttuu. Ehkä myös ilmastonmuutoksella on osuutensa?

Kirjan luettuani olen joka kevät räpsäyttänyt silmäni ammolleen, vastaanottamaan vihreyttä, uutta elämää, lintuparvien (joskin harventuneiden) lentoa taivaankannen yli.  Tunnen syvää kiitollisuutta. Vielä ei ole tullut äänetön kevät.
Ehkä olen liian hyväuskoinen, kun en osaa lukea luonnonmerkkejä enkä tunnista sitä kaikkea, mistä nyt olisi syytä huolestua. Ainakin tuorein uutinen eläin- ja kasvilajien sukupuutosta on pelottava. Meidän ihmisten on todella vaikea hyväksyä sitä, että joku sammal tai jäärä saattaa olla tärkeämpi kuin sivistynyt, kouluttautunut ja hyvään asemaan kohonnut ihminen. Onhan se nöyryyttävä ajatus.
Pölyttäjäkato uhkaa marjasatoamme. Ja noin kolmasosaa ravintoamme.


Olen laskenut oman hiilijalanjälkeni. Liian iso. Perhettä ajatellen hankittu omakotitalo. Pitkien etäisyyksien vuoksi ostettu auto. Siinä isoimmat synnit. Niin, ja lemmikkieläin.
Ilmastotekojeni puolelle voin laskea liki sataprosenttisen kasvissyönnin, hyvälaatuisiin vaatemateriaaleihin satsaamisen, kirppariostelun, kierrättämisen ja nykyisin lentomatkailusta pidättäytymisen (no, siitä en ole satavarma, ehkä "pakko" päästä Saksaan Ranskaan, hyviä raideyhteyksiä odotellessa). Silloin kun lensin, maksoin vapaaehtoista lentoveroa metsityshankkeisiin.


Ilmastonmuutos lisää äärisäitä ja tuo muun muassa kovempia myrskyjä.
Näin kaatui metsää Konnevedellä.





















Tarvitsemme näemmä herättelijöitä. Yksi sellainen on Greta Thunberg. En haluaisi lukea enää yhtään artikkelia, jossa hänen toimintaansa aliarvioidaan ja jossa toiminnalle etsitään lääketieteellisiä diagnooseja.
Arvostan suuresti nuorten ilmastolakkoliikehdintää. Ei nuorten tarvitse tietää, miten asiat ratkaistaan, se on poliitikkojen, rahoittajien, tutkijoiden ja elinkeinoelämän tehtävä.
On myös muistettava, että me kaikki emme voi toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tai pysäyttämiseksi samalla panoksella. Hyväosaiset ovat jo saaneet enemmän, he myös maksakoot enemmän.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Pop up -juristi täältä, päivää

Avoin kirje valtiovarainministeri Petteri Orpolle

Tapasin ministerin lyhyesti Jyväskylässä, jossa hän piipahti vaalikiertueella. Halusin esitellä hänelle nuoren afgaanin Alin (nimi muutettu), mutta hän oli liian väsynyt ja hauras tullakseen tapaamiseen.
Alin perhe pakeni Afganistanista Iraniin verikostoa ja hazaraheimoon kohdistuvaa vainoa. Iranissa perhe on paperiton ja vailla oikeudellista asemaa. Iranin armeija pakkovärvää afgaaninuoria – shiamuslimeita – järjettömään sotaan Syyriassa.
Ministeri Orpo kysyi minulta hämmästyneenä, miksi Ali EI saanut oleskelulupaa.
Se on hyvä kysymys. Se on äärimmäisen hyvä kysymys. Lupasin selostaa asiaa Orpolle sähköpostitse. Tässä se posti on.

Kun tapasin Alin ensimmäisen kerran, hänellä oli seitsemän senttiä paksu suomi – farsi -sanakirja. Hänen peruskoulun päättötodistuksessaan on pelkkiä ysejä ja kymppejä. Hänellä on selkeät jatko-opiskelusuunnitelmat ja urasuunnitelma. Hän on kotoutunut tänne loistavasti.
Nyt Alia odottaa pakkopalautus maahan, jossa hän ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen ja jossa hänellä ei sukua, perhettä, heimoa tai vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka voisivat suojata ja auttaa häntä työn löytämisessä. Hänet tunnistaa helposti vainottuun hazaravähemmistöön kuuluvaksi.
Maahanmuutovirasto ei ole ottanut huomioon henkilökohtaista vainoa; Alia odottaa maassa verikosto. Verikostovelvoite säilyy Afganistanissa pitkään. Tieto palanneista kulkee puskaradion kautta tehokkaasti, ja kostajat löytävät pian uhrinsa. Myös muunlainen vaino tavoittaa kohteensa tavoilla, joita Suomessa ei ymmärretä.

Pakolaisjärjestöjen mukaan Kabul on maailman vaarallisimpia kaupunkeja palautettaville. Noin 70 prosenttia palautetuista pakenee uudelleen heti, kun se on mahdollista.
Euroopassa nelisen vuotta turvapaikkaa odottaneet afgaanit ovat kävelevä maalitaulu terroristeille. He erottuvat katukuvassa, he puhuvat selkeästi eri murretta ja he ovat omaksuneet länsimaisia tapoja – ehkä jopa luopuneet islaminuskosta.

UNHCR on todennut, että ketään ei pitäisi palauttaa Kabuliin paitsi poikkeustapauksissa, ja Amnesty International vetoaa, ettei Afganistaniin palautettaisi nyt ketään.

Alilla on lukuisia kohtalotovereita vastaanottokeskuksissa. Turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt ovat joutuneet tahtomattaan pop up -juristeiksi, kun he ovat perehtyneet Maahanmuuttoviraston päätöksiin. He etsivät lisää maatietoa kohdemaista, selvittävät maiden lainsäädäntöä (!) ja heimokulttuurin vaikutusta turvallisuustilanteeseen. 

Pakkopalautuksia vastustava mielenosoitus muistuttaa, että Afganistna
ei ole turvallinen. Kuva: Stop Deportation.















Turvapaikanhakijoiden tukihenkilöt ovat laatineet vikalistan havaitsemistaan ongelmista. Linkitän sen sähköpostiin, mutta nostan esille muutamia ongelmia tähän viestiin.

Maahanmuuttoviraston puhuttelijoilla ja päätöksentekijöillä ei ole riittävästi tietoa esimerkiksi maiden klaanijärjestelmästä, viranomaisten korruptoituneisuudesta tai Talebanin ja militiaorganisaatioiden viestinnästä, tietoverkostoista ja tiedonhankinnan tavoista.Virastossa on ollut liian kiire tehdä päätöksiä – puhuttelut ovat jääneet usein puutteellisiksi.

Pätevien tulkkien puute heikentää oikeusturvaa. Päteviä tulkkeja olisi, mutta migrin kilpailutuksessa he eivät menestyneet. Puhuttelupöytäkirjat ovat usein huonoa suomea ja turvapaikanhakijoiden kertomukset vaikuttavat siksi epäloogisilta.
Osa tulkeista on asenteellisia.

Ilmaisen oikeusavun poistaminen turvapaikkapuhutteluvaiheessa johti siihen, että kukaan ei ollut valvomassa turvapaikanhakijoiden etua ko. vaiheessa. Kukaan turvapaikanhakijan avustaja ei ollut paikalla tarkistamassa, mitä puhuttelupöytäkirjaan on kirjattu. Turvapaikkaprosessin myöhemmät vaiheet perustuvat haastattelupöytäkirjoihin. Siksi virheet ja puutteet seuraavat kaikissa vaiheissa, eikä oikeus puutu näihin.

Sanoitte optimisisesti luottavanne, että suomalainen oikeusjärjestelmä korjaa virheet. Valitettavasti se ei toteudu turvapaikanhakijoiden kohdalla. Uusimman tiedon mukaan Maahanmuuttovirasto teki viime vuonna yli kolmesataa virheellistä päätöstä. Esille tulleet virheelliset päätökset ovat vain jäävuoren huippu. Virheet ovat elämän ja kuoleman kysymys.

Vastaanotto- ja säilöönottokeskuksissa tapahtuu itsemurhayrityksiä, ja osa niistä myös onnistuu. Minun tutuistani kaksi on yrittänyt itsemurhaa. Monet kärsivät unettomuudesta, masennuksesta ja muistihäiriöistä. Heitä on joutunut sairaalahoitoon psykoosin tai itsetuhoisen käyttäytymisen takia. He kokevat pakkopalautuksen kotimaahan olevan heille mahdoton vaihtoehto. Moni sanoo mieluummin kuolevansa Suomessa kuin palaavansa lähtömaahansa vainottaviksi.

Palataanpa Aliin. Viime viikolla poliisi kutsui hänet kuulemaan uusimman negatiivisen päätöksen. Se oli musta päivä. Miksi Suomen viranomaiset eivät arvosta nuoren pojan elämää?
Seuraavalla viikolla uutisissa kerrottiin, että Afganistanin siviiliuhrien määrä on saavuttanut uuden ennätyksen. Talebanien taistelukausi on vasta alkamassa.

Suomi pystyisi parempaan. Nämä ajat ovat häpeän vuosia Suomelle. Ja Euroopalle.