sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Älä hätäile palautuksista, huolestu oikeusturvasta

Avoin kirjeeni kansanedustaja ja Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Sari Essayahille



Kuuntelin haastattelunne Radio Deissä.
Valitettavasti minusta kuulosti siltä, että ette ole  tietoinen ongelmista, joita turvapaikkaprosesseihin nykyisellään liittyy. Jos tietäisitte, ette huolestuisi palautuksista vaan oikeusturvasta.
Migrin kiire, ensipuhuttelun virheiden kertautuminen seuraavissa oikeusasteissa, huonot asianajajat. Kaikki tämä on saanut aikaan sen, että turvapaikanhakijoiden suomalaisista tukihenkilöistä on tullut 2 viime vuoden aikana pop up -juristeja, jotka tutkivat vapaa-aikanaan huonoja puhuttelupöytäkirjoja ja niiden virheitä, perehtyvät Irakin tai Afganistanin lainsäädäntöön ja siihen, miten vallitseva heimokulttuuri vaikuttaa turvapaikanhakijan elämään tai kuolemaan.
Senkin ajan me olisimme mieluummin käyttäneet kotouttamiseen.

Tietoa heidän ahdingostaan on tarjolla sillä media on julkaissut uutisia lapsiperheistä, jotka pelkäävät pakkopalautusta vainojien käsiin (esimerkiksi Loviisassa ja Jyväskylässä on monilapsisia perheitä, joiden isät ovat olleet poliiseja ja sen takia erityisessä vaarassa). Lisäksi lukuisat juristit ovat ilmaisseet huolensa oikeusturvan toteutumattomuudesta.





 






















Mainitsitte muistaakseni myös sen, että pojat ja nuoret miehet eivät ole turvapaikan tarpeessa. Hämmentävää: juuri heitähän terroristit tappavat tai pakkovärväävät joukkoihinsa. He ovat kuin meidän suomalaispoikamme: haluavat säilyttää henkensä, opiskella ja tehdä työtä.Itse tunnen afgaaninuoria, joita uhkaa "palautus" maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Moni heistä on lähtenyt alle kymmenvuotiaana perheensä mukana Iraniin, sillä he kuuluvat Afganistanissa vainottuun hazaravähemmistöön, joita maassa saa tappaa - ihan vain siksi, että he ovat shiamuslimi-hazaroita. He ovat asuneet monta vuotta paperittomina paossa Iranissa, ja järjettömän Syyrian sodan alettua Iran on alkanut pakkovärvätä heitä taistelemaan Syyriaan. Ja heille äidit ja isät sanoivat: lähde pois, lähde heti. Niin minäkin sanoisin nuorelleni.

Nyt Suomi väittää "palauttavansa" heidät Afganistaniin. Miten ketään voi palauttaa maahan, jossa he ovat asuneet kymmenen vuotta sitten tai eivät ehkä ole koskaan olleet? Heillä ei ole Afganistanissa perhettä, sukua eikä mitään verkostoja - eikä siellä myöskään ole työnvälitystoimistoa, kuten Suomessa on. Sosiaaliset verkostot ovat edellytys sille, että maassa voi elää ja tehdä työtä. He puhuvat eri tavalla kuin afganistanilaiset (Iranissa puhuttavaa farsia siis, eivät puhdasta daria), he ovat epäilyttäviä, koska he ovat viettäneet 3-4 vuotta Euroopassa, jossa ovat ehkä omaksuneet länsimaista hapatusta. Siis kävelevä maalitaulu Talebaneille.




Tässä Afganistaniin palautetun nuoren residenssi.

 

























Suomen päättäjät ja viranomaiset selittävät asian siististi. Nuoret ja terveet miehet pärjäävät kyllä (vaikka helvettiin heidät heittäis).
Päättäjät ja viranomaiset voisivat ihan suoraan ja rehellisesti sanoa: meitä ei kiinnosta sinun elämäsi, ei vähääkään. Pääasia, että lähdet täältä pois.
Olen hämmästynyt ja surullinen siitä, että kristityt ihmiset - ihan jo puolueen nimeen asti kristityt ihmiset - torjuvat ihmisten hädän. Juuri nyt, kun Suomella olisi mahdollisuus tehdä hyviä ja oikeita tekoja.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Sopimuksella vainoon

Tänään vietetään vainon uhrien päivää sekä myös Leningradin piirityksen päättymisen päivää.
Päivän Helsingin Sanomat kirjoitti Suomen luovuttamien kahdeksan juutalaisen kohtalosta. Heidät vietiin Auschwitziin, josta selvisi hengissä vain yhden perheen isä, joka muutti sittemmin Israeliin.



























Valpon päällikkö Anthonin tarkoisus oli sopimuksen nojalla luovuttaa Saksalle kaikki juutalaispakolaiset ja ulkomaalaistaustaiset kommunisteiksi epäillyt poliittiset vangit.
Sodan jälkeen Suomi kohteli luikurimaisesti yli 50 000 inkeriläistä ja lähetti heidät Neuvostoliittoon sulkien silmänsä heidän kohtaloltaan.

Keskitysleirien kauheuksien paljastuttua Euroopassa hoettiin epäuskoisina: Ei koskaan enää!

Niin vähän silloin tiedettiin. Ehkä aikaa on jo kulunut liikaa, kun emme pysty enää paneutumaan vainotun ihmisen asemaan. Juutalaisviha kasvaa niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Se on väärin ja pelottavaa.

Toinen pelottava vääryys on se viha, joka kohdistuu vainoa pakeneviin turvapaikanhakijoihin niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Heitä demonisoidaan ja he - samoin kuin heidän tukijansa - ovat vapaata riistaa somen keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, tämä mölymystön pelko ja raivo on myös tarttunut päättäjiimme ja vaikuttanut lainsäädäntöön.
- Muun muassa turvallisiksi alueiksi määritettyjen lähtömaiden listaa laajennettiin, pakolaisten perheenyhdistämisen säännöksiä kiristettiin, ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden valitusaikaa lyhennettiin, todetaan uudessa Paperittomat Suomessa -kirjassa.
Suomeen paperittomana jääneet turvapaikanhakijat eivät uskalla palata kotimaihinsa, jotka Suomi kädenkäänteessä määritteli turvallisiksi - kuten Afganistaniin ja Irakiin. Moni negatiivisen päätöksen saanut on lähtenyt Suomesta ja piileskelee paperittomana Keski-Euroopassa - kuten Pariisin kaduilla lumisateessa,


Turvapaikanhakijoiden telttoja Pariisissa. Sopii siitä Eiffel-tornia ihailla.
Muutama minunkin tuttuni tuolla. Kuten se kristinuskoon kääntynyt afgaani,
sillä Migrihän ei käännytä edes matalan profiilin kristittyjä Afganistaniin. Sarc.






















Suomi luovutti juutalaiset vainoon sopimuksen nojalla. Nyt Eurooppa ja Suomi ovat sopineet sopimuksia, joiden nojalla ihmisiä voidaan lennättää suoraan vainoajien käsiin. Sopimukset vahvistetaan rahalla, jonka eurooppalaiset päättäjät sinisilmäisesti haluavat uskoa menevät palautettavien auttamiseen kohdemaassa. Korruptio ja rahojen sujahtaminen päälliköiden omiin taskuihin - niitä meidän päättäjämme eivät halua muistaa.

Euroopan päämiehet suunnittelevat turvapaikanhakijoiden leirejä Euroopan rajoille. Niitä on jo olemassa, ja kokemukset niistä ovat äärimmäisen huonoja. Turvapaikanhakijat joutuvat kidutuksen ja ihmiskaupan uhreiksi, heitä katoaa, naisia, lapsia ja nuoria poikia raiskataan. Terveydenhoitoa ei ole.
Myös Kreikan saarilla sijaitsevat turvapaikanhakijoiden leirit ovat kurjuuden ja toivottomuuden pesiä, joissa jopa lapset suunnittelevat itsemurhaa.

Nyt ei mene hyvin, Eurooppa. Nyt ei mene hyvin, Suomi.
Jos oikeasti haluamme kunnioittaa holokaustin uhrien muistoa, lopetamme menneisyyteen tuijottamisen ja teemme oikeita tekoja nyt.



Ps. Turvapaikanhakijoiden mollaajat puhuvat Kela Goldista ja vetovoimatekijöistä. Tuskin monikaan heistä on käynyt vastaanottokeskuksessa. No, tässä kuva vetovoimatekijästä: pieni huone, jossa nelilapsinen perhe asuu. Keittiö on yhteinen noin 200 muun turvapaikanhakijan kanssa.















sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Ei sijaa majatalossa

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana.

 
Äiti ja tytär ovat juuri tulleet Kreikkaan. Eurooppa ei ole avosylin.



Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.
Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien ihmisten parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. He sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.
Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen heidän sanansa ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.

Ja Joosof, Mariam ja heidän neljä lastaan vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

















Ps. Eurooppalaiset kirkot ovat näin joulun alla vedonneet inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta.










torstai 29. marraskuuta 2018

Ulisen autossa ääneen ja ajattelen tähteä

Nyt ne ovat pakanneet tavaransa. Edessä on pitkä matka. Kamelien nilkat naksuvat, hiekka pöllyää. Tähtinen taivas kaartuu öisen maiseman ylle. Matka on vaaroja täysi. Vielähän se yksi tähti näkyy, vielähän?

Raamatun kertomus itämaan tietäjistä, jotka lähtivät liikkeelle ennustusten ajamana, aikansa tieteeseen nojaten ja toivon perässä, koskettaa minua melkein syvemmin kuin virallinen jouluevankeliumi.

Että ihmiset saattoivatkin sanoa: katso tähteä, nyt pitää lähteä. Että heillä oli rohkeus ottaa ensimmäinen askel, jatkaa vaivalloista matkaa, vaikka taivas varmasti olikin välillä pilvessä, niin että siellä ei loistanut yhtäkään tähteä: taivaan kannen yli riekalehtavat pilvet kätkivät suunnan, piilottivat valon.

Lähtijöillä on enemmän toivoa kuin tietoa. Ehkä myös hitunen oman edun tavoittelua: jos olemme ensimmäisinä vastasyntynyttä kuningasta kumartamassa, voimme saada ystäviä, kunniaa ja vaikutusvaltaa.

Piparkakkuteokseni: Kolmen tietäjät kamelit lepäävät.


Kolmen tietäjän matkantekoon liittyvä ranskalainen joululaulu La marche des roi mages on pakko kuulla hyvissä ajoin ennen joulua. Aloitin tänään. Kuuntelin autossa siitä useita eri versioita. Pitkäveteinen laulunjolkotus, yksinkertainen sävelmä. Rytmi melkein pääosassa. Se on aina raastanut sielua, en pysty laulamaan mukana, koska itken.

Tänään itkin vielä enemmän. Ulisin. Minua pelottaa joulu. Muistan, kuinka kuuntelin yhtenä jouluaattona poikaseni kanssa keittiössä Raskasta joulua -CD:tä, tuttuja lauluja metallityyliin. Se oli sinä jouluna liki ainoa jouluherkistely, jolle hevimies ja Guitar Man antautui: istui keittiön pöydän ääressä pää kallellaan, vähän pitkien hiustensa taakse piiloutuen. Tulkoon joulu!


Tähyän tähtiä. Ne ovat pilvien takana. Välillä tuuli ajaa pilvet riekaleiksi, tähdet pilkahtavat esiin. Sinä Tähti tähdistä kirkkain.

Taivaan lattia
on meille katto täynnä

pikkureikiä.

Rei'istä tihkuu maahan

tähdenmuotoinen toivo.

torstai 22. marraskuuta 2018

Oma maa, aluksi valtiolta lainassa

Kävin katsomassa Markku Pölösen ohjaaman Oma maa -elokuvan. Se sijoittuu vuosiin 1945-52. Pölönen ihmettelee Yle Suomen haastattelussa, miksi tuo aika ei näy suomalaisessa elokuvassa, vaikka läsnä on niin paljon yhteistä jaettavaa: kuoleman läheisyys, suuri intohimo, raskas työ, kohtaamiset ja erot.


Oma maa -elokuvan rintamamies Veikko ja leipomon omistajan tytär Anni avioituvat ja asettuvat Pohjois-Karjalaan, minun perheeni asettui Ylä-Savoon, Vieremälle Rotimojoen kylään, jonka asukkaista suurin osa oli rintamamiehiä ja rakensivat talonsa, saunansa ja navettansa ja raivasivat peltonsa tiloilla, jotka olivat saaneet maanhankintalain perusteella.


Isä kaivaa ojaa.


























Elokuvassa Anni ja Veikko asuivat talon valmistumista odottaessaan saunassa, minun perheeni (vanhemmat ja kolme vanhempaa sisarustani) navettaan erotetussa asuinhuoneessa.





















Kylään ei ollut aluksi kunnollista tietä saati julkista liikennettä, joten asiat hoidettiin polkupyörällä noin 20 kilometrin päässä kirkonkylällä. Monen talon isäntäväki hoiti pientä kauppaa kotinsa nurkassa. Maito kirnuttiin voiksi ja voikimpaleet laitettiin myyntiin. Äitini oli sentään karjakkokoulun käynyt, ja hoiteli naapuritalojenkin karjan pikkuvaivat. Hän muistelee vieläkin jouluaattoa, jonka hän vietti naapurin navetassa, ja joulupullan taikina kohosi ja valui yli äyräidensä kulhostaan.
Veljeni piirtämä lehmä. Nimeä en muista.




















Sähköt saatiin ison tien varressa sijaitseviin taloihin, meillä pistotien varressa tuusattiin öljylamppujen, kynttilöiden, Hasakkien ja Tilleyden varassa. Kaasuvalo ja -liesi, mikä edistysaskel!

Koulua ei  alkuun ollut, vaan lapset (joita oli paljon) kävivät koulua yhden talon tuvassa, kahdessa vuorossa. Koulu valmistui vähän myöhemmin. Nyt se on jo myyty muuhun käyttöön ja koululaiset matkaavat bussilla matkojen päähän.

Elokuvassa oli paljon tuttuja elementtejä, pieniä yksiyiskohtia. Joensuulaisen leipomon konttorinseinät olivat samantapaista ponttilautaa kuin meidän vintin käytävän seinät, oman metsän puista sahatut!



Ponttilautaa yläkerrassa. Tulen kaipaamaan sitä kun talosta on luovuttava.




















Martat
järjestivät elokuvassa ruoka- ja säilöntäkursseja, meidän kylällä oli tarjolla ompelukursseja emännille ja tyttärille. Elokuvassa neuvottiin, kuinka DDT:tä voi tussauttaa nurkkiin, niin oppivatpahan tuoreiden rakennuspuiden mukana tulleet lutikat olemaan. Juu, ihan vaaratonta, vakuutti neuvoja.
- Ei tämä myrkkyä ole, DDT:tä vaan, touhusi naapurin emäntä  kylässämme.

Annilla ja Veikolla oli Liinu-hevonen, työteliäs ja koville äänille säikky, sillä se oli palvellut rintamalla. Meillä oli Tähti, työteliäs ja koville äänille säikky rintamaveteraani sekin.
Anni ja Veikko hankkivat pienen traktorin, ja meidän isä osti kylän ensimmäisen traktorin, harmaan Fergusonin, jolla hän teki naapureidenkin pelloilla niitto-, haravointi- ja perunannostohommat. Toinen naapuri satsasi isompaan traktoriin, joka veti perässään kyntöauraa kylän kivisillä pelloilla.

Perheeni muutti tilalle vuonna 1952. Kylällä vieraili jossain vaiheessa propagandamielessä toimittaja-valokuvaaja, joka halusi vanhempieni kertovan ihanteellista kuvaa elämästä suon ja kiemurtavan Luvejoen väliin sijoittuvalla viljelystilalle. Valokuvaan piti tällääntyä: raivaajaperhe, isällä ja pojilla sahat ja muut vermeet, pienellä tytöllä piti olla lypsyjakkara kainalossa. Isä hermostui: sellaiseen höpötykseen ei lähdetä mukaan. Juttu jäi tekemättä, mutta saatiinpahan sentään albumiin kuva.


























Vanhempieni ja sisarusteni tarina on kotitilani alkutarina, josta minä puutun. Kuuntelen, kun he muistelevat puusavottaa metsissä, pelloilta raivattujen kantojen polttoa, marjastusta, joka tuotti kenkä- ja takkirahat.
Minä synnyin jo valmiille, helpolle. Mikäpä se oli iltalypsyn jälkeen kissaa silitellässä, kun toiset olivat rakentaneet talon ja raivanneet pellot. (Minä toki kannoin korteni kekoon syntymällä - se merkitsi pientä huojennusta tilasta maksettuun lainaan.)















Edit:
Piti vielä kirjoittaa alkoholista ja kateudesta.
Oma maa -elokuvassa pyörii sodassa (ainakin) sisältä vammautuneita miehiä, jotka höynäyttävät Veikon viinaksien pariin. Alkoholi, henkiset sotavammat, kovat lääkkeet ja painajaisunet, joissa vihollinen hyökkää, vaikuttivat monen perheen elämään.

Ja se kateus. Ei niin pientä mökkiä, ei niin pientä etuutta, etteikö sitä kannattaisi kadehtia. Oma maa -elokuvassa maansa rintamamiehelle luovuttaneen miehen kateus ja kauna saavuttavat kohtalokkaat mittasuhteet.
Minun sukulaiseni kertoi, että kun heidän talonsa valmistui, naapuri toi tupareihin unohtumattoman lahjan: tulitikkurasiaan pyydystetyt russakat, jotka hän pääsi iloisesti vipeltämään juuri pestyyn pirttiin.


Ps. Jos haluat eläytyä elämään sodan jälkeen asutetulla pienviljelystilalla, se onnistuu Lapinlahden Alapitkän kylän asutusmuseossa. Taloa asuttivat karjalaiset Muren sisarukset, sisko ja veli.
Seinällä on Veikko Vennamon kuva, saunassa nenään tulvahtaa tuttu tuoksu Hellä Mietosineen (se shampoo, muistathan).

perjantai 9. marraskuuta 2018

Life is overrated


Olen tehnyt asennelapaset, joita somistaa teksti ”Life is overrated”. Lähetin yhdet lapaset oheisen saatekirjeen kanssa maahanmuuttovirastolle, toiset sisäministeri Kai Mykkäselle, koska olen knittivisti.
Olen omistanut lapaset maahanmuuttovirastolle, sisäministeriölle ja hallitukselle sekä niille toivonsa menettäneille nuorille, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2015 ja olivat täynnä uuden oppimisen intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia: meistä tulee muurareita, taksikuskeja, suutareita.
Vaan ei tule. He odottavat ja pelkäävät toivonsa menettäinä pakkopalautusta maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Siellä heistä tulee maalitaulu tai terroristien pakkovärväyksen kohde, kun heidät lähetetään käytännössä sotatantereille.



Omistan lapaset miehelle, joka pakeni pakkolennon jälkeen uudestaan Talebanien tappouhkaa ja on nyt paperittomana (ja hermorauniona) Iranissa. Suomalaisystävät lähettävät hänelle rahaa ruokaan.
Lapsiperheelle, joka haettiin poliisikoirien kanssa ja jonka äiti joutui koirista shokkiin. Perhe pakeni uudelleen sukujen tappouhkauksia Iraniin, jossa eivät paperittomina saa sairaalle lapselleen hoitoa tai rokotuksia. (Linkki vie Suomen Kuvalehden artikkeliin.)
Janille, joka hakattiin palautuksen jälkeen koomaan Bamiyanissa.
Lapsiperheelle, joka haettiin Salmirannasta ja jota muut turvapaikanhakijat halusivat puolustaa. Siihen satsattiin poliisipulan vaivaamassa maassa kymmeniä poliisipartioita ja pippurisumutetta.
Omistan lapaset Viitasaarelta haetuille irakinlaisnuorille, jotka erotettiin perheestään. Siskoa odottaa pakkoavioliitto, veljeä terrorijärjestön uhka. Oman lapseni vastikään kuolemalle menettäneenä voin vain kuvitella, miltä Viitasaarelle jääneestä perheestä nyt tuntuu. 








































Alille, joka – entisenä poliisina – tapettiin Irakissa.
Toiselle Alille, joka piileskeli ja vaihtoi majapaikkaa tiuhaan Bagdadissa, jotta hänen vainoajansa eivät saa häntä kiinni. Nyt hän on paennut uudelleen, kun suomalaiset ystävät lähettivät hänelle rahaa pakomatkaa varten.

Omistan lapaset kristinuskoon kääntyneille, joiden vakaumus ei riitä teille, ja jotka Suomi käännyttää entiseen kotimaahansa vailla verkostoja, perheensäkin vainoamiksi.

Omistan lapaset äidille, joka oli 37. raskausviikolla ja joka pakotettiin palautuslennolle Nigeriaan ihmiskaupan uhallakin.
Kahdelle nigerialaisnaiselle, ihmiskaupan uhreille, jotka vietiin ihmiskaupan keskuskaupunkiin lapsineen. Heillekin suomalaisystävät keräävät avustusrahoja. Tämä vissiin on se kansalaisyhteiskunnan syvempi merkitys: kansalaiset korjaavat päättäjien ja virkamiesten sydämettömyyden ja suoranaiset virheet.

Toki odotan, että näiden aikojen ihmisoikeusrikkomusten uhreille pystytetään joskus patsaskin, tai Stolpersteinit. Mutta lapaset on pieni alku, näin knittivistiltä.
Ja ehdottomasti: neuloisin mieluummin ihmisoikeuslapasia. Ja kaikkein eniten haluaisin iloita siitä, että ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuisivat kotimaassani.

Ps. Teen näitä lapasia ja myyn 25 eurolla. Hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan tueksi.




sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Apua, Stop deportation -mummo karkaa taas

Yhdellä rouvalla on ohut mutta pitkä letti niskassa; hänestä tulee mieleen Asterix-sarjakuvan Smirgeline, tuo kyläpäällikön arvokas vaimo.
Naapuripöydän mies kysyy, miksi puolukkapuuro pitää syödä. Hoitaja sanoo, että onhan se hyvää, kannattaa nyt syödä vaan.
Yksi mummo odottaa ruokaa vauvanukkea hellästi heijaten
Toinen varmistaa viidennen kerran, että milläs kirkonkylällä sitä nyt ollaan.

Äitvanhalla on pilkettä silmissä. Hän on tohkeissaan juttuseurasta. Nyt on muutakin puhumista kuin kotikylän asiat ja kotinavetan edesmenneet lehmäpersoonat. Ketäs ne nyt oli, Perjakka, Onerva, Sirke, Toive...



Vieressä ateriaansa lopettelee mies, jonka kanssa äiti on puhunut Kekkosesta. Nyt hän puhuu  Armi Kuuselasta, jota hän oli käynyt katsomassakin, kun Suomen ylpeys Miss Maailma teki junalla kiertueen pitkin Suomea. 
- Sehän mäni naimisiin Gilin kanssa. Sen Hilarion, mies muistaa.
- Ee sille suomalaenen kelevannu.

Hoitaja hakee äidiltäni tarjottimen. Minä paljastan, että olin eilispäivänä syönyt äidin korvapuustin. Ytelä on, syö poes, äiti oli tarjotellut kanelipullaa minulle.
Tirskuttiin hoitajan kanssa, että on siinä tytär, viep pullan vanahan immeisen suusta. Oikein ääneen naurettiin.
Armia muistellut mies toteaa, että naisten nauru kuulostaa niin makealta poikamiehen korviin.
- Voesittako työ naahottee sitä mulle, nin minä huoneessanj kuuntelisin?

Sitten alkavat muistella entisaikaisia työhommia. Heinäntekoa, elonkorjuuta, puun ajua hevosilla ja traktoreilla, myllyreissuja. Miehen koti oli tarjonnyt yösijan Pelson vankilasta vapautuneille vangeille, jotka jatkoivat siitä matkaansa etelään.
- Se olj se meejän talo semmonen, että saevat ruokoo ja yöpaekan


Juttu luisti niin herakasti, että jätin pöytäseuran sirppeineen ja viikatteineen (viitakkeineen meillä Savossa) elopellolle; juups, ei tartte minua nyt huomioida, sen kun puhutte vaan.

Kotimatkalla mietin, mitä muisti siivilöi minun vanhuuteeni. Mitä muistelen? Lapsuuteni kissoja, marjareissuja, omien lapsieni leikkejä ja sanomuksia? Elämäni pahinta päivää, kun näin oman poikani kuolleena?

Tai ehkä nämä nykyiset ahdistavat vuodet painuvat syvälle mieleen, eivätkä anna rauhaa edes dementian jyllätessä. Vuodet jolloin Suomi muuttui maaksi, jossa ihmisoikeudet eivät ulotu kaikille. Minä - ja arvatenkin muut aktivistikaverini - pöngimme sängystä jalkeille ja karkailemme kankeilla kintuilla kohti hoitokodin ulko-ovea.
- Tänäänkös se miekkari oli? Kuka tekee kyltit? Kuka on piilottanut mun Stop deportation-paidan?
Siinä sitä on (afgaani)hoitajilla rauhoittelemista.



Kuva Heli Heikkinen