sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.


"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu su
omea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on
huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 


"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.


Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  

Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.



Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.




Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.


 

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.


Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.
















Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Hei, minä haluan syödä, elää ja hengittää

Mietin nuorten ilmastolakkoa ja muistelin omia pelkojani, jotka painoivat minua, kun olin vähän alle kaksikymppinen.
Sotaveteraanin tyttärenä pelkäsin sotaa. Eritoten totaalista ydinsotaa, kun kuulin, että silloisilla ydinasemäärillä olisi voinut tuhota maapallon monta kertaa. Taisin välillä kävellä hissukseen varpaillani, ettei askelteni tärinä herättäisi salaisissa säilöissään uinuvia maailmanlopun hirviöitä.. Arvatkaa kahdesti, kaipaanko niitä aikoja.

Lukiovuosina luin Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät. Siinä amerikkalaiskirjailija kuvasi ympäristömyrkkyjen vaikutusta luontoon. Kun linnut katoavat, laulu metsissä lakkaa.
Kirja aiheutti kahdenlaisen kohun: se herätti ihmiset suojelemaan luontoa, se sai torjunta-aineteollisuuden asettumaan puolustuskannalle. Carson piti erityisesti DDT:tä vaarallisena aineena, ja hänen kirjansa olikin yksi tekijä, joka vaikutti sen käytön kieltämiseen.
Yhden virhearvion Carsonkin teki: hän piti neonikotinoiden käyttöä hyvänä ideana. Nykyään niitä pidetään yhtenä syynä mehiläis- ja  muiden hyönteisten kadolle.

Carsonin ennustus lintukadosta näyttää pitävän paikkansa. Siihen on monta syytä. Jossain päin maailmaa ihmiset syövät "meidän" muuttolintujamme. Lintujen luontaiset ympäristöt muuttuvat ja katoavat, kun maanviljely muuttuu. Ehkä myös ilmastonmuutoksella on osuutensa?

Kirjan luettuani olen joka kevät räpsäyttänyt silmäni ammolleen, vastaanottamaan vihreyttä, uutta elämää, lintuparvien (joskin harventuneiden) lentoa taivaankannen yli.  Tunnen syvää kiitollisuutta. Vielä ei ole tullut äänetön kevät.
Ehkä olen liian hyväuskoinen, kun en osaa lukea luonnonmerkkejä enkä tunnista sitä kaikkea, mistä nyt olisi syytä huolestua. Ainakin tuorein uutinen eläin- ja kasvilajien sukupuutosta on pelottava. Meidän ihmisten on todella vaikea hyväksyä sitä, että joku sammal tai jäärä saattaa olla tärkeämpi kuin sivistynyt, kouluttautunut ja hyvään asemaan kohonnut ihminen. Onhan se nöyryyttävä ajatus.
Pölyttäjäkato uhkaa marjasatoamme. Ja noin kolmasosaa ravintoamme.


Olen laskenut oman hiilijalanjälkeni. Liian iso. Perhettä ajatellen hankittu omakotitalo. Pitkien etäisyyksien vuoksi ostettu auto. Siinä isoimmat synnit. Niin, ja lemmikkieläin.
Ilmastotekojeni puolelle voin laskea liki sataprosenttisen kasvissyönnin, hyvälaatuisiin vaatemateriaaleihin satsaamisen, kirppariostelun, kierrättämisen ja nykyisin lentomatkailusta pidättäytymisen (no, siitä en ole satavarma, ehkä "pakko" päästä Saksaan Ranskaan, hyviä raideyhteyksiä odotellessa). Silloin kun lensin, maksoin vapaaehtoista lentoveroa metsityshankkeisiin.


Ilmastonmuutos lisää äärisäitä ja tuo muun muassa kovempia myrskyjä.
Näin kaatui metsää Konnevedellä.





















Tarvitsemme näemmä herättelijöitä. Yksi sellainen on Greta Thunberg. En haluaisi lukea enää yhtään artikkelia, jossa hänen toimintaansa aliarvioidaan ja jossa toiminnalle etsitään lääketieteellisiä diagnooseja.
Arvostan suuresti nuorten ilmastolakkoliikehdintää. Ei nuorten tarvitse tietää, miten asiat ratkaistaan, se on poliitikkojen, rahoittajien, tutkijoiden ja elinkeinoelämän tehtävä.
On myös muistettava, että me kaikki emme voi toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tai pysäyttämiseksi samalla panoksella. Hyväosaiset ovat jo saaneet enemmän, he myös maksakoot enemmän.