perjantai 29. maaliskuuta 2019

Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.


Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.
















Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

1 kommentti:

  1. Kiitos kaarina näistä sanoista. Sinulla on todella kirjoittamisen lahja. Sanat muodostavat lauseita ja kokonaisia ajatuksia niin helpontuntuisesti, vaivattomasti. Lukijana minun ei tarvitse pelätä, jännittää vaan tektiäsi on helppo lukea, vaikka aihe on vaikea. Terkuin Hannele

    VastaaPoista