torstai 29. marraskuuta 2018

Ulisen autossa ääneen ja ajattelen tähteä

Nyt ne ovat pakanneet tavaransa. Edessä on pitkä matka. Kamelien nilkat naksuvat, hiekka pöllyää. Tähtinen taivas kaartuu öisen maiseman ylle. Matka on vaaroja täysi. Vielähän se yksi tähti näkyy, vielähän?

Raamatun kertomus itämaan tietäjistä, jotka lähtivät liikkeelle ennustusten ajamana, aikansa tieteeseen nojaten ja toivon perässä, koskettaa minua melkein syvemmin kuin virallinen jouluevankeliumi.

Että ihmiset saattoivatkin sanoa: katso tähteä, nyt pitää lähteä. Että heillä oli rohkeus ottaa ensimmäinen askel, jatkaa vaivalloista matkaa, vaikka taivas varmasti olikin välillä pilvessä, niin että siellä ei loistanut yhtäkään tähteä: taivaan kannen yli riekalehtavat pilvet kätkivät suunnan, piilottivat valon.

Lähtijöillä on enemmän toivoa kuin tietoa. Ehkä myös hitunen oman edun tavoittelua: jos olemme ensimmäisinä vastasyntynyttä kuningasta kumartamassa, voimme saada ystäviä, kunniaa ja vaikutusvaltaa.

Piparkakkuteokseni: Kolmen tietäjät kamelit lepäävät.


Kolmen tietäjän matkantekoon liittyvä ranskalainen joululaulu La marche des roi mages on pakko kuulla hyvissä ajoin ennen joulua. Aloitin tänään. Kuuntelin autossa siitä useita eri versioita. Pitkäveteinen laulunjolkotus, yksinkertainen sävelmä. Rytmi melkein pääosassa. Se on aina raastanut sielua, en pysty laulamaan mukana, koska itken.

Tänään itkin vielä enemmän. Ulisin. Minua pelottaa joulu. Muistan, kuinka kuuntelin yhtenä jouluaattona poikaseni kanssa keittiössä Raskasta joulua -CD:tä, tuttuja lauluja metallityyliin. Se oli sinä jouluna liki ainoa jouluherkistely, jolle hevimies ja Guitar Man antautui: istui keittiön pöydän ääressä pää kallellaan, vähän pitkien hiustensa taakse piiloutuen. Tulkoon joulu!


Tähyän tähtiä. Ne ovat pilvien takana. Välillä tuuli ajaa pilvet riekaleiksi, tähdet pilkahtavat esiin. Sinä Tähti tähdistä kirkkain.

Taivaan lattia
on meille katto täynnä

pikkureikiä.

Rei'istä tihkuu maahan

tähdenmuotoinen toivo.

torstai 22. marraskuuta 2018

Oma maa, aluksi valtiolta lainassa

Kävin katsomassa Markku Pölösen ohjaaman Oma maa -elokuvan. Se sijoittuu vuosiin 1945-52. Pölönen ihmettelee Yle Suomen haastattelussa, miksi tuo aika ei näy suomalaisessa elokuvassa, vaikka läsnä on niin paljon yhteistä jaettavaa: kuoleman läheisyys, suuri intohimo, raskas työ, kohtaamiset ja erot.


Oma maa -elokuvan rintamamies Veikko ja leipomon omistajan tytär Anni avioituvat ja asettuvat Pohjois-Karjalaan, minun perheeni asettui Ylä-Savoon, Vieremälle Rotimojoen kylään, jonka asukkaista suurin osa oli rintamamiehiä ja rakensivat talonsa, saunansa ja navettansa ja raivasivat peltonsa tiloilla, jotka olivat saaneet maanhankintalain perusteella.


Isä kaivaa ojaa.


























Elokuvassa Anni ja Veikko asuivat talon valmistumista odottaessaan saunassa, minun perheeni (vanhemmat ja kolme vanhempaa sisarustani) navettaan erotetussa asuinhuoneessa.





















Kylään ei ollut aluksi kunnollista tietä saati julkista liikennettä, joten asiat hoidettiin polkupyörällä noin 20 kilometrin päässä kirkonkylällä. Monen talon isäntäväki hoiti pientä kauppaa kotinsa nurkassa. Maito kirnuttiin voiksi ja voikimpaleet laitettiin myyntiin. Äitini oli sentään karjakkokoulun käynyt, ja hoiteli naapuritalojenkin karjan pikkuvaivat. Hän muistelee vieläkin jouluaattoa, jonka hän vietti naapurin navetassa, ja joulupullan taikina kohosi ja valui yli äyräidensä kulhostaan.
Veljeni piirtämä lehmä. Nimeä en muista.




















Sähköt saatiin ison tien varressa sijaitseviin taloihin, meillä pistotien varressa tuusattiin öljylamppujen, kynttilöiden, Hasakkien ja Tilleyden varassa. Kaasuvalo ja -liesi, mikä edistysaskel!

Koulua ei  alkuun ollut, vaan lapset (joita oli paljon) kävivät koulua yhden talon tuvassa, kahdessa vuorossa. Koulu valmistui vähän myöhemmin. Nyt se on jo myyty muuhun käyttöön ja koululaiset matkaavat bussilla matkojen päähän.

Elokuvassa oli paljon tuttuja elementtejä, pieniä yksiyiskohtia. Joensuulaisen leipomon konttorinseinät olivat samantapaista ponttilautaa kuin meidän vintin käytävän seinät, oman metsän puista sahatut!



Ponttilautaa yläkerrassa. Tulen kaipaamaan sitä kun talosta on luovuttava.




















Martat
järjestivät elokuvassa ruoka- ja säilöntäkursseja, meidän kylällä oli tarjolla ompelukursseja emännille ja tyttärille. Elokuvassa neuvottiin, kuinka DDT:tä voi tussauttaa nurkkiin, niin oppivatpahan tuoreiden rakennuspuiden mukana tulleet lutikat olemaan. Juu, ihan vaaratonta, vakuutti neuvoja.
- Ei tämä myrkkyä ole, DDT:tä vaan, touhusi naapurin emäntä  kylässämme.

Annilla ja Veikolla oli Liinu-hevonen, työteliäs ja koville äänille säikky, sillä se oli palvellut rintamalla. Meillä oli Tähti, työteliäs ja koville äänille säikky rintamaveteraani sekin.
Anni ja Veikko hankkivat pienen traktorin, ja meidän isä osti kylän ensimmäisen traktorin, harmaan Fergusonin, jolla hän teki naapureidenkin pelloilla niitto-, haravointi- ja perunannostohommat. Toinen naapuri satsasi isompaan traktoriin, joka veti perässään kyntöauraa kylän kivisillä pelloilla.

Perheeni muutti tilalle vuonna 1952. Kylällä vieraili jossain vaiheessa propagandamielessä toimittaja-valokuvaaja, joka halusi vanhempieni kertovan ihanteellista kuvaa elämästä suon ja kiemurtavan Luvejoen väliin sijoittuvalla viljelystilalle. Valokuvaan piti tällääntyä: raivaajaperhe, isällä ja pojilla sahat ja muut vermeet, pienellä tytöllä piti olla lypsyjakkara kainalossa. Isä hermostui: sellaiseen höpötykseen ei lähdetä mukaan. Juttu jäi tekemättä, mutta saatiinpahan sentään albumiin kuva.


























Vanhempieni ja sisarusteni tarina on kotitilani alkutarina, josta minä puutun. Kuuntelen, kun he muistelevat puusavottaa metsissä, pelloilta raivattujen kantojen polttoa, marjastusta, joka tuotti kenkä- ja takkirahat.
Minä synnyin jo valmiille, helpolle. Mikäpä se oli iltalypsyn jälkeen kissaa silitellässä, kun toiset olivat rakentaneet talon ja raivanneet pellot. (Minä toki kannoin korteni kekoon syntymällä - se merkitsi pientä huojennusta tilasta maksettuun lainaan.)















Edit:
Piti vielä kirjoittaa alkoholista ja kateudesta.
Oma maa -elokuvassa pyörii sodassa (ainakin) sisältä vammautuneita miehiä, jotka höynäyttävät Veikon viinaksien pariin. Alkoholi, henkiset sotavammat, kovat lääkkeet ja painajaisunet, joissa vihollinen hyökkää, vaikuttivat monen perheen elämään.

Ja se kateus. Ei niin pientä mökkiä, ei niin pientä etuutta, etteikö sitä kannattaisi kadehtia. Oma maa -elokuvassa maansa rintamamiehelle luovuttaneen miehen kateus ja kauna saavuttavat kohtalokkaat mittasuhteet.
Minun sukulaiseni kertoi, että kun heidän talonsa valmistui, naapuri toi tupareihin unohtumattoman lahjan: tulitikkurasiaan pyydystetyt russakat, jotka hän pääsi iloisesti vipeltämään juuri pestyyn pirttiin.


Ps. Jos haluat eläytyä elämään sodan jälkeen asutetulla pienviljelystilalla, se onnistuu Lapinlahden Alapitkän kylän asutusmuseossa. Taloa asuttivat karjalaiset Muren sisarukset, sisko ja veli.
Seinällä on Veikko Vennamon kuva, saunassa nenään tulvahtaa tuttu tuoksu Hellä Mietosineen (se shampoo, muistathan).

perjantai 9. marraskuuta 2018

Life is overrated


Olen tehnyt asennelapaset, joita somistaa teksti ”Life is overrated”. Lähetin yhdet lapaset oheisen saatekirjeen kanssa maahanmuuttovirastolle, toiset sisäministeri Kai Mykkäselle, koska olen knittivisti.
Olen omistanut lapaset maahanmuuttovirastolle, sisäministeriölle ja hallitukselle sekä niille toivonsa menettäneille nuorille, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2015 ja olivat täynnä uuden oppimisen intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia: meistä tulee muurareita, taksikuskeja, suutareita.
Vaan ei tule. He odottavat ja pelkäävät toivonsa menettäinä pakkopalautusta maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Siellä heistä tulee maalitaulu tai terroristien pakkovärväyksen kohde, kun heidät lähetetään käytännössä sotatantereille.



Omistan lapaset miehelle, joka pakeni pakkolennon jälkeen uudestaan Talebanien tappouhkaa ja on nyt paperittomana (ja hermorauniona) Iranissa. Suomalaisystävät lähettävät hänelle rahaa ruokaan.
Lapsiperheelle, joka haettiin poliisikoirien kanssa ja jonka äiti joutui koirista shokkiin. Perhe pakeni uudelleen sukujen tappouhkauksia Iraniin, jossa eivät paperittomina saa sairaalle lapselleen hoitoa tai rokotuksia. (Linkki vie Suomen Kuvalehden artikkeliin.)
Janille, joka hakattiin palautuksen jälkeen koomaan Bamiyanissa.
Lapsiperheelle, joka haettiin Salmirannasta ja jota muut turvapaikanhakijat halusivat puolustaa. Siihen satsattiin poliisipulan vaivaamassa maassa kymmeniä poliisipartioita ja pippurisumutetta.
Omistan lapaset Viitasaarelta haetuille irakinlaisnuorille, jotka erotettiin perheestään. Siskoa odottaa pakkoavioliitto, veljeä terrorijärjestön uhka. Oman lapseni vastikään kuolemalle menettäneenä voin vain kuvitella, miltä Viitasaarelle jääneestä perheestä nyt tuntuu. 








































Alille, joka – entisenä poliisina – tapettiin Irakissa.
Toiselle Alille, joka piileskeli ja vaihtoi majapaikkaa tiuhaan Bagdadissa, jotta hänen vainoajansa eivät saa häntä kiinni. Nyt hän on paennut uudelleen, kun suomalaiset ystävät lähettivät hänelle rahaa pakomatkaa varten.

Omistan lapaset kristinuskoon kääntyneille, joiden vakaumus ei riitä teille, ja jotka Suomi käännyttää entiseen kotimaahansa vailla verkostoja, perheensäkin vainoamiksi.

Omistan lapaset äidille, joka oli 37. raskausviikolla ja joka pakotettiin palautuslennolle Nigeriaan ihmiskaupan uhallakin.
Kahdelle nigerialaisnaiselle, ihmiskaupan uhreille, jotka vietiin ihmiskaupan keskuskaupunkiin lapsineen. Heillekin suomalaisystävät keräävät avustusrahoja. Tämä vissiin on se kansalaisyhteiskunnan syvempi merkitys: kansalaiset korjaavat päättäjien ja virkamiesten sydämettömyyden ja suoranaiset virheet.

Toki odotan, että näiden aikojen ihmisoikeusrikkomusten uhreille pystytetään joskus patsaskin, tai Stolpersteinit. Mutta lapaset on pieni alku, näin knittivistiltä.
Ja ehdottomasti: neuloisin mieluummin ihmisoikeuslapasia. Ja kaikkein eniten haluaisin iloita siitä, että ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuisivat kotimaassani.

Ps. Teen näitä lapasia ja myyn 25 eurolla. Hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan tueksi.