torstai 22. marraskuuta 2018

Oma maa, aluksi valtiolta lainassa

Kävin katsomassa Markku Pölösen ohjaaman Oma maa -elokuvan. Se sijoittuu vuosiin 1945-52. Pölönen ihmettelee Yle Suomen haastattelussa, miksi tuo aika ei näy suomalaisessa elokuvassa, vaikka läsnä on niin paljon yhteistä jaettavaa: kuoleman läheisyys, suuri intohimo, raskas työ, kohtaamiset ja erot.


Oma maa -elokuvan rintamamies Veikko ja leipomon omistajan tytär Anni avioituvat ja asettuvat Pohjois-Karjalaan, minun perheeni asettui Ylä-Savoon, Vieremälle Rotimojoen kylään, jonka asukkaista suurin osa oli rintamamiehiä ja rakensivat talonsa, saunansa ja navettansa ja raivasivat peltonsa tiloilla, jotka olivat saaneet maanhankintalain perusteella.


Isä kaivaa ojaa.


























Elokuvassa Anni ja Veikko asuivat talon valmistumista odottaessaan saunassa, minun perheeni (vanhemmat ja kolme vanhempaa sisarustani) navettaan erotetussa asuinhuoneessa.





















Kylään ei ollut aluksi kunnollista tietä saati julkista liikennettä, joten asiat hoidettiin polkupyörällä noin 20 kilometrin päässä kirkonkylällä. Monen talon isäntäväki hoiti pientä kauppaa kotinsa nurkassa. Maito kirnuttiin voiksi ja voikimpaleet laitettiin myyntiin. Äitini oli sentään karjakkokoulun käynyt, ja hoiteli naapuritalojenkin karjan pikkuvaivat. Hän muistelee vieläkin jouluaattoa, jonka hän vietti naapurin navetassa, ja joulupullan taikina kohosi ja valui yli äyräidensä kulhostaan.
Veljeni piirtämä lehmä. Nimeä en muista.




















Sähköt saatiin ison tien varressa sijaitseviin taloihin, meillä pistotien varressa tuusattiin öljylamppujen, kynttilöiden, Hasakkien ja Tilleyden varassa. Kaasuvalo ja -liesi, mikä edistysaskel!

Koulua ei  alkuun ollut, vaan lapset (joita oli paljon) kävivät koulua yhden talon tuvassa, kahdessa vuorossa. Koulu valmistui vähän myöhemmin. Nyt se on jo myyty muuhun käyttöön ja koululaiset matkaavat bussilla matkojen päähän.

Elokuvassa oli paljon tuttuja elementtejä, pieniä yksiyiskohtia. Joensuulaisen leipomon konttorinseinät olivat samantapaista ponttilautaa kuin meidän vintin käytävän seinät, oman metsän puista sahatut!



Ponttilautaa yläkerrassa. Tulen kaipaamaan sitä kun talosta on luovuttava.




















Martat
järjestivät elokuvassa ruoka- ja säilöntäkursseja, meidän kylällä oli tarjolla ompelukursseja emännille ja tyttärille. Elokuvassa neuvottiin, kuinka DDT:tä voi tussauttaa nurkkiin, niin oppivatpahan tuoreiden rakennuspuiden mukana tulleet lutikat olemaan. Juu, ihan vaaratonta, vakuutti neuvoja.
- Ei tämä myrkkyä ole, DDT:tä vaan, touhusi naapurin emäntä  kylässämme.

Annilla ja Veikolla oli Liinu-hevonen, työteliäs ja koville äänille säikky, sillä se oli palvellut rintamalla. Meillä oli Tähti, työteliäs ja koville äänille säikky rintamaveteraani sekin.
Anni ja Veikko hankkivat pienen traktorin, ja meidän isä osti kylän ensimmäisen traktorin, harmaan Fergusonin, jolla hän teki naapureidenkin pelloilla niitto-, haravointi- ja perunannostohommat. Toinen naapuri satsasi isompaan traktoriin, joka veti perässään kyntöauraa kylän kivisillä pelloilla.

Perheeni muutti tilalle vuonna 1952. Kylällä vieraili jossain vaiheessa propagandamielessä toimittaja-valokuvaaja, joka halusi vanhempieni kertovan ihanteellista kuvaa elämästä suon ja kiemurtavan Luvejoen väliin sijoittuvalla viljelystilalle. Valokuvaan piti tällääntyä: raivaajaperhe, isällä ja pojilla sahat ja muut vermeet, pienellä tytöllä piti olla lypsyjakkara kainalossa. Isä hermostui: sellaiseen höpötykseen ei lähdetä mukaan. Juttu jäi tekemättä, mutta saatiinpahan sentään albumiin kuva.


























Vanhempieni ja sisarusteni tarina on kotitilani alkutarina, josta minä puutun. Kuuntelen, kun he muistelevat puusavottaa metsissä, pelloilta raivattujen kantojen polttoa, marjastusta, joka tuotti kenkä- ja takkirahat.
Minä synnyin jo valmiille, helpolle. Mikäpä se oli iltalypsyn jälkeen kissaa silitellässä, kun toiset olivat rakentaneet talon ja raivanneet pellot. (Minä toki kannoin korteni kekoon syntymällä - se merkitsi pientä huojennusta tilasta maksettuun lainaan.)















Edit:
Piti vielä kirjoittaa alkoholista ja kateudesta.
Oma maa -elokuvassa pyörii sodassa (ainakin) sisältä vammautuneita miehiä, jotka höynäyttävät Veikon viinaksien pariin. Alkoholi, henkiset sotavammat, kovat lääkkeet ja painajaisunet, joissa vihollinen hyökkää, vaikuttivat monen perheen elämään.

Ja se kateus. Ei niin pientä mökkiä, ei niin pientä etuutta, etteikö sitä kannattaisi kadehtia. Oma maa -elokuvassa maansa rintamamiehelle luovuttaneen miehen kateus ja kauna saavuttavat kohtalokkaat mittasuhteet.
Minun sukulaiseni kertoi, että kun heidän talonsa valmistui, naapuri toi tupareihin unohtumattoman lahjan: tulitikkurasiaan pyydystetyt russakat, jotka hän pääsi iloisesti vipeltämään juuri pestyyn pirttiin.


Ps. Jos haluat eläytyä elämään sodan jälkeen asutetulla pienviljelystilalla, se onnistuu Lapinlahden Alapitkän kylän asutusmuseossa. Taloa asuttivat karjalaiset Muren sisarukset, sisko ja veli.
Seinällä on Veikko Vennamon kuva, saunassa nenään tulvahtaa tuttu tuoksu Hellä Mietosineen (se shampoo, muistathan).

4 kommenttia:

  1. Minun isäni kuului viimeiseen ikäluokkaan joka kutsuntojen kautta joutui rintamalle. Hän oli sodassa puoli vuotta, mutta h ei koskaan puhunut siitä sanaakaan, ei selvänä eikä humalassa En tiedä olisiko hän saanut rintamamiestontin. Luulen että hän ei sitä halunnutkaan, ei ollut " maahenkinen " Hän oli viimeinen joka lähti kotitorpastaan 15 vuotiaana. naulasi tutgut laudat ikkunoiden eteen. Hän sai ilmeisesti sai putkimiehen ammatin jonkin oppiopimuksen kautta Ei ollut meillä taloa, ei koskaan. Minäkin asuin rintamamiestalojen yläkerrassa aina yo-kirjoituksiin ja armeijaan menoon asti. Keittiö ja kamari, pienet olivat tilat neljälle hengelle. Tupakansavu leijui sakeana aina ja kaikkialla. Tulee joskus mieleen eräs ainekirjoitus, jossa oi eräs aihe huolimattoman huone. Ihmettelin mit se okein tarkoittaa. E tajunnut ,että jo siihen aikaan oppikouluun päässeillä oli omat huoneet. Eron oppikouluun päässeiden ja ulosjääneiden kanssa uomasi selvästi. Elämä meni, johnkin suuntaan ei sinkaan aina eteenpäin. Muista 1956 yleislakon siitä että yritettii käydä isäni kanssa pilkkimässä eikä mitän saatu.. Äidilläni ja mummillani oli aina selvä visio siitä, että minun piti käydä koulua mahdollisimman pitkälle.Isäni ei puhunut koko asiasta Yo-juhliin hän tuli puolipakolla ja höäipyi pois mahdollisimman nopeasti En pysty niin jouheaan kerrontaan kuin sinä. Arabian maitokannu on minulla vieläkin tallessa,Sen kyljessä oli valkoisella pinalla sinisiä kukkia. Se oi varmaan kaikilla Vihanneksia ei syöty, kanaa ei kukaan edes tajunnut kuvitella. Tässä vähän puitteita minun perheeni elämästä. Olimme jälleenrakennuksen ajan lapsia. Lapsia oli vatavasti . Me täytmme koulut, armeijan yliopiston ja kaiken muunkin. Ps Anteeksi kirjoitusvirheet, olen humannut ,ettää aamulla niitä syntyy enemmän kuin illalla. Ajan armon ote äy minustakin kiinni yhä tiukemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit, olipa mielenkiintoinen tarina.
      Olet vähän vanhempi kuin minä, yleislakko oli ensin, minä synnyin pari vuotta sen jälkeen.
      Koulua ei meidän kylällä ollut kuin kansakoulun verran. Isot sisarukset lähtivät kansalaiskouluun kauemmas, sitten töihin tai ammattikoulutukseen.
      Minä olin siinäkin kohtaa hyväosaisempi: Vieremälle tuli kunnallinen keskikoulu, johon pääsin kansakoulun neljänneltä luokalta. Lukio tuli vasta sen jälkeen, kun minä minä olin aloittanut oman lukioni Iisalmessa, tätini nurkissa majaillen.

      Poista
  2. Kiitos blogistille ja kommentoijallekin mielenkiintoisista kertomuksista.

    VastaaPoista