Yhden korren varassa

Kylvin kevään kunniaksi pieniin ruukkuihin mausteyrttien siemeniä sekä ohranjyviä kissanruohoksi. Laitoin ruukut ikkunalaudalle aurinkoa saamaan, kastelin multaa säännöllisesti ja odotin versovaa vihreää. Ja yhtenä päivänä mustasta mullasta olikin puskenut esiin yksi sin­nikäs ohran alku – vain yksi.

Kontrasti huojuvan huitaleen ja odotusteni sekä sisustuslehtien viherasetelmien välillä oli niin suuri, että pyrskähdin iloiseen nauruun. Ja pitihän se riemastuttava auringonvalossa paistatteleva kolmisenttinen heiveröisyys kuvata ja laittaa sosiaaliseen mediaan kavereiden iloksi. Että näin meillä – eipä mennyt kuin Strömsössä, tälläkään kertaa.

Seuraavana aamuna lähdin kävelemään töi­hin. Oli harmaata ja räntäistä. Jo valmiiksi väsy­neenä taivalsin katuja, joilla kivenmurskeet pyö­rivät kengänpohjan alla. Heti kotiovella iski alamittaisuus: olen minä olematon kasvattaja, kun en edes kissanruohoa saa tuuheana viheriöi­mään. Kukatkin meillä nuupahtavat, neljästä gerbiilistä kaksi on kuollut ja perheen nuorten kanssa väännän kättä yhtenään. 

 

Järkiaivolohko yritti muistuttaa, että minäkö sen muka päätän, kuinka moni ohranjyvä itää. Tunneaivolohko ei puhetta kuunnellut.

Saman päivän iltana pääsin iltalukemiskirjassani Viivi Luikin Varjoteatteri-kirjassa kohtaan, jossa virolaiskirjailija kuvailee näkemäänsä postikort­tia. Se oli julkaistu sodanjälkeisessä pahasti pommitetussa Berliinissä. Kortinkuvassa nuori nainen on asettautunut ottamaan aurinkoa, melkein savuavien raunioiden keskellä, pommi­tushelvetistä selvinneenä. 

 

Ihminen on kuin ruoho, sanoo Raamattu. Ih­minen on kuin ruoho: kun tuuli käy hänen ylit­sensä, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä enää muista.

Myös Viivi Luik kirjoittaa, että ihminen on kuin ruoho. Ihminen on kuin ruoho, joka nousee hautakummun mullasta heti kun vain on mahdollista, eikä välitä mistään. Nuori nainen yritti unohtaa sodan kauhut ja ottaa vaikka vä­kisin itselleen sen pienen osan aurinkoa, joka hänelle maailmassa kuuluu.

Tämän luettuani katsoin ohrantörökästä uusin silmin. Sinnikkäästi, pelkäämättä ja itseään muihin vertailematta se kasvoi mustasta mullasta. Nyttemmin se on saanut pieneen astiaansa ka­vereitakin – arviolta seitsemän.

Individualisti on rohkea edelläkävijä. Kuten tämä ruoho.