Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.