perjantai 25. syyskuuta 2015

Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.






















Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.




















Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

















Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti