Minun ikioma sikiöpussini

Jokainen meistä elää omassa minimaailmassaan. Sen rajat tai seinät ovat läpinäkyvät mutta ylittämättömät. Ihan kuin kantaisimme omaa pikku akvaariota tai lumisadepalloa - sitä, jota voi ravistella, niin että nesteessä kelluva keinotekoinen lumi leijuu hetken aikaa pallon sisällä.

 

Lapsena minua harmitti, kun kotona ei ollut lumisadepalloa:
Naapurissa leikin sellaisella. Äsken opin, että se on
englanniksi snowglobe. Aika osuva sana.

Välillä oleilemme lumisadepallomme keskellä ja arvioimme maailmaa ja muita ihmisiä sen kokemuksen perusteella, mitä olemme pallossamme oppineet. Joskus, harvoin, toisinaan tai ei koskaan (yliviivaa tarpeettomat vaihtoehdot) pistäydymme maailmamme ulkorajalla, työnnämme naamamme lasin sisäpintaan ja yritämme nenä lytyssä ymmärtää, mitä lajikumppanimme omassa kuplassaan puuhailee - ja miksi puuhailee.
Tai jos emme asu lasipallossa vaan reunoiltaan joustavasa sikiöpussissa, puskemme päällämme sen rajoja ja muotoja äärimmilleen, kun yritämme kurkistella naapurimme elämää. Yrityksen jälkeen palaamme hämmentyneinä keskelle omaa turvallista lapsivettämme.

Niin vähän meillä on edellytyksiä käsittää toisiamme ja toistemme motiiveja. 

Vertaan oman oman kokemuspiirimme rajaamaa elämää ja rajojen määrittämän myötätunnon määrää sikiöpussiin siksi, että äitienpäivä on niin lähellä. Runoilija Liisa Laukkarinen ei puhu ihmisten yksinäisyydestä sikiöpussisanastolla vaan sanoo sen paljon kauniimmin: Olemme kuin ruoho, juuriimme sidotut. Rakkaus, kuin kevättuuli, käy meidän ylitsemme, taivuttaa meitä välillä toistemme puoleen. Eikä muuta kosketusta kohtaloilla ole.

Paitsi tietysti ne ja me äidit. Me emme ole tiiviitä yksiköitä. Tutkimukset ovat todenneet, että sikiöistä soljuu istukan kautta soluja soluja äidin elimistöön. Tämä kumoaa jossain määrin sikiöpussi- tai lumisadepalloteoriaani. Lapsen soluja on löydetty äidistä jopa 27 vuotta synnytyksen jälkeen. Lääketiede tutkii uutterasti, mikä vaikutuksia näillä soluilla on äidin terveyteen. Ne voivat esimerkiksi joko lisätä syöpäalttiutta tai torjua syöpiä. Jos ja kun soluja ajautuu aivoihin, ne hakeutuvat äidin - ja eläinemon - hajukeskukseen ja saavat aikaan sen, että äiti tunnistaa lapsensa ja emo poikasensa. Muistikeskukseen hakeutuvat solut taas...

No, siitä tiede ei kai sano kovin paljoa, joten vetoan maagiseen emoisuuteen. Väitän, että äidin muistikeskukseen porautuneet soluhituset herättävät äidin yöllä, kun kaukanakin asuva aikuinen lapsi on ongelmissa. Ne värisevät, kun teini ei vastaa puhelimeen eikä tule kotiin sovittuna aikana. Huonommassa tapauksessa ne saavat äidin pitämään kiinni lapsestaan ja estämään häntä aikuistumasta.
Ihmeellistä. Hurjaa ja vaarallistakin. 

Jotkut meistä viihtyvät uskontokuplassa.

 

Taidekupla. Nefertite, jonka patsas on Berliinissä.